Arkistot kuukaudelle Syyskuu, 2008

Harjoituksia

Syyskuun 29. 2008

Fysioterapeutti antoi harjoituksia paperilla. Erilaiset vatsalihakset: syvät, poikittaiset, sivuttaiset, ala, ylä ja mitä liekään saavat pääni pyörälle. Minulla kun on tähän asti ollut vatsa turvoksissa, kurniva, jännittynyt, kuralla tai jotakin muuta ymmärrettävää. Nyt ymmärrän, että liikkeitä on syytä harjoitella ohjatusti.

Iskias

Syyskuun 25. 2008

Kipukohtaus selätti minut Rovaniemellä. Pakotettuna piipahdin sairaalan päivystyksessä ja nyt selkää hoidetaan iskiaksena. Lääkitys vaikuttaisi olevan kohdallaan… mutta mikäli tämä osoittautuu paskapuheeksi, selkä kuvataan kuukauden kuluttua.

Primitiivistä elämää

Syyskuun 25. 2008

Lähtöä edeltävänä yönä jännitys luikerteli uneen. Automatkalla olin pakahtua ruskan kauneudesta (hyvä etten saanut migreeniä!). Otin värikylvyn liukuvärjätyssä kelta-puna-vihreässä maisemassa.

Koulun bussi jätti meidät tienvarteen piskuisessa Björkhedenin kylässä. Kävelimme rinkka selässä vuolaasti virtaavan Vuovvajoen vartta viitisen kilometriä Vuovvajärven rantaan. Pitkäkoipiset valkohampaiset ruottalaiset loikkivat edellä vauhdilla niin, etten ehtinyt poimia tarjolla olleita voitatteja. Tunnistimme karhun ulosteita matkalla.

Pakollisiin varusteisiin leirillä kuuluivat ensiaputarvikkeet, kirves, saha, puukko, lapio, tulitikut sekä pieni määrä ruokatarvikkeita. Kukin sai kuitenkin viime kädessä päättää itse varusteistaan. Kurssikaverini jättivät rinkkansa tulevan leirin lähistölle muovin alle. Sieltä löytyisi hätätilanteessa makuualusta ja -pussi sekä varamuonaa. Minä otin ainoana rinkkani mukaan: selkäni ei saa kylmettyä ja verensokerini on herkkä. Turvallisuusasiat huomioitiin hyvin. Tiesimme kännykän kuuluvuusalueen sekä kouluttajiemme erämökin ja auton sijainnin. Helikopterille sopiva laskeutumispaikka tarkistettiin yhdessä.

Etsiskelimme pienryhmissä yösijaksi soveltuvaa paikkaa. Ryhmämme päätti kokeilla “kodin” perustamista suurehkoa kiveä vasten. Ensin keräsimme rankoja tukirakenteiksi, sitten peitimme katon kaarnan ja tuohen palasilla, lopuksi rullasimme sammalmattoa isojen kivien päältä ja asettelimme palat matalan majamme katolle päällimmäiseksi. Kaunista ja tiivistä! Sammalet ovat kasvaneet satoja vuosia, joten ne luonnollisesti palautetaan paikoilleen lainaamisen jälkeen. Siis ennallistetaan. Majaan jätettiin vain pieni ovi- ja savuaukko. Asumuksessa pidettiin pientä tulta kiveä vasten varoen tulen tarttumista majoitteeseen. Patjaksi keräsimme kuusenoksia. Polttopuun kerääminen ja pilkkominen vei paljon aikaa ja voimia. Välillä mieleen meinasi nousta ihmetys siitä, mikä ihmisen saa tänä päivänä hakeutumaan tällaisiin oloihin…

Majoitteita arvioidessaan kouluttajamme kiinnittivät huomiota kattomme loivaan kulmaan. Sadevesi ei valuisi pois, vaan joko valuisi sisään tai imeytyisi sammaleeseen tehden katon sortuvan raskaaksi. Onneksi oli poutaa.

Pelkissä ulkovaatteissa nukkuneet ryhmäläiseni valvoivat palellen kaksi yötä. Sitten näppärä nokinaamainen Tarzanimme keksi avata majan kiven edestä niin, että kunnon roihun pitäminen oli turvallista ja lämmittävää! Muilla ryhmillä oli samanlaisia vaikeuksia ja erilaisia parannuskeinoja mietittiin päivän lämmössä vain mielikuvitus rajana. “Peittona” voisi käyttää sammalmattoa, joka kuivataan ja lämmitetään tulen loimussa. Palelevat jalat voisi sujauttaa reppuun.

Juomaveden otimme laiskasti valuvasta puropahasesta. Leipätaikina sekoittui yllättävän kätevästi muovipussissa mutrutellen käsin koskematta ja paistui rieskoiksi litteän kiven päällä. Olimme varanneet puolen kilon voimöhkäleen kolmeen pekkaan, joten nuukailu oli mielestämme paikallaan. Lopulta emme raaskinneet käyttää voita juuri lainkaan.

Ryhmäni kaksi muuta jäsentä olivat päättäväisiä: he joivat pelkästään kylmää vettä, aamupalan ja lounaan he kuittasivat itseleivotulla leivällä. Minä keitin kattilassa vettä nauttien murukahvista ja kaurapuurosta, josta pidin sananmukaisesti kuin hullu puurosta. Lounaaksi olin raapinut kotoa sellaisia retkiruokia, joita en tavallisilla reissuilla halunnut syödä. Sanonta “nälkä on paras mauste” osoittautui paikkansa pitäväksi. Mikä loistava vastaisku sille ajoittain arjessa vaivaavalle tunteelle, että mikään ei riitä!

Päivälliseksi kypsensimme perunaa, kaalia ja porkkanaa folionyyteissä maakuopassa kuumien kivien välissä. Kyytipojaksi pekonia kiven päällä paistettuna. Jos verkkoihin oli tarttunut kalaa, kypsensimme taimenet foliossa hiilloksella. Sienituntemukseni nousi arvoonsa nälän kurniessa vatsaa. Paistoin pussillisen kangastatteja kiven päällä ja luotaantyöntävästä ulkonäöstään huolimatta söimme niitä ahnaasti. Onneksi kaikkien vatsa sieti hyvin tällaisen määrän sieniä. Ainoana mausteena mukana oli suolaa. Keräsin moneen kertaan paleltuneita mustikoita, juolukoita ja kaarnikoita eli variksenmarjoja ja leivoin niistä marjapiirakoita karjalanpiirakoiden tapaan.

Pakkasöiden vastapainoksi saimme lahjaksi auringon lämmittämiä päiviä, jolloin lepäsimme tantereella yhdessä kuin raadot. Viikko koetteli fyysisesti ja psyykkisesti. Pari tyttöä sairastui ja hakeutui mökin suojaan. Itselläni oli yhtenä päivänä selkäsärkyä ja migreeniä. Selkä kylmettyi ilman karattua yön aikana patjastani ja kalan hakureissu venähti turhan pitkäksi ilman ruokaa. Tunnen itseni näissä asioissa ja pyrin ottamaan heikkouteni huomioon.

Oli mielenkiintoista käydä katsomassa vanhaa ihanteellista primitiivimajoitetta, jossa kolme tyttöä olivat aikoinaan väittäneet nukkuneensa lämpöisinä ilman makkupussia 18 asteen pakkasessa. Asumus sijaitsi lammen rannalla vinoa kallioseinämää vasten ja se oli rakennettu samalla periaatteella kuin omamme. Ei se ollut heilläkään ruusuista aluksi: ensimmäinen yösija oli palanut tuhkaksi! Laitan valokuvan majoitteesta myöhemmin.

Läksin kotiin päivää ennen muita matkustaakseni Suomeen. Nautin yksin kävelystä katsellen ja kuunnellen mm. koskipaikkoja ja keräillen naavaa kotiin viemiseksi. Bussiin nousin savunhajuisena ja likaisena ja sain ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kun paikannimien sekaannuksen vuoksi rahani eivät meinanneet riittää kotiin asti.

Kotona arvostin nykyajan mukavuuksia: juoksevaa vettä, sähköliettä ja lämmitystä. Sain kuin sainkin väistettyä pitsan houkutuksen ja sen sijaan valmistin itse herkullisen aterian. “Keittiömestari suosittelee” kanan ja curryriisin kyytipojaksi kylmäpuristetussa öljyssä freesattuja porkkanasuikaleita hunajalla ja kanelilla maustettuna, päällä voikukkamaista Rucola-salaattia. Nam!

Mielenkiintoinen viikko edessä

Syyskuun 11. 2008

Primitiiviviikolla eletään luonnossa yksinkertaisilla varusteilla. Kukin saa päättää kuinka vähällä koettaa selvitä, mutta rinkka makuupusseineen ja makuualustoineen jätetään turvallisuussyistä lähistölle. Yösija etsitään luonnosta ja sitä kohennellaan luonnonmateriaaleilla (havuilla, sammalilla ym.) mielikuvitusta käyttäen. Yöksi lämpöä varataan etukäteen esim. pitämällä nuotiota ison kiven vieressä, jolloin se toimii varaavan takan lailla tai asettamalla lämmitettyjä kiviä havupedin alle. Tällöin kaikki voivat nukkua, kun ei tarvitse olla lisäämässä puita nuotioon.

Ruoanvalmistuksesta tulee mielenkiintoista. Moni koettaa selvitä ilman kattilaa, veden kuumentaminen nuotiolla kuulemma onnistuu vaikkapa muovipussissa (pakko kokeilla ennen kuin uskon). Jauhoista leivotaan leipätaikina ja paistetaan kivellä. Laskemme yhdessä verkon järveen, josta toivon mukaan nousee taimenta ja rautua. Kala ja perunat voidaan kypsentää monella tavalla, kokeilemme ainakin hauduttamista foliossa maan sisässä kuumien kivien välissä.

Luonnonantimia hyödynnetään mahdollisuuksien mukaan: onneksi tunnen aika hyvin ruokasieniä. Muistan ikuisesti eräällä sienikurssilla seinälle ripustetun hullunkurisen ohjeen: “Opettele tunnistamaan myrkylliset sienet ja syö vain tuntemiasi sieniä!“ Mustikkaa ja variksenmarjaa löytyy varmasti.

Alueella elelee mm. karhuja, hirviä ja poroja. Tähän aikaan syksystä karhu saattaa etsiskellä talvipesäksi sopivia paikkoja. Kävimme läpi miltä karhun uloste näyttää, miten toimia esim. kalanperkeiden kanssa, jotta emme houkuttelisi karhuja leiriimme ja kuinka kannattaa käyttäytyä, jos kohtaa karhun. Koeta siinä sitten puhella niitä näitä karhulle pitäen katsekontaktia ja perääntyä samalla rauhallisesti. Epätodennäköistähän karhun kohtaaminen läheltä on, mutta kahden vuoden aikana liikumme paljon alueilla, joissa se on mahdollista. Kouluttajamme arvion mukaan tulemme näkemään karhun kaukaa jollakin retkellä, tunturissahan on hyvä näkyvyys.

Lapsi komsiossa

Syyskuun 10. 2008

Saamelainen kouluttajamme asteli luokkaan kantaen poronnahkaista komsiota. Komsio on lappalaisen lapsen kehto. Oikein sydämessä läikähti, kun komsiossa nukkui ihka elävä vauva, nimeltään Solrid (Kaunis Aurinko tai jotakin sinne päin). Komsio on kuulema sata vuotta vanha, vauva vain kuukauden ikäinen. Sain kokeilla komsion kantamista leveän selkähihnan avulla ja minun on helppo uskoa kuinka kätevä se on myös tänä päivänä.

Kuulin suomensaamelaiselta ystävältäni, että ennen vanhaan kodassa vauvaa pidettiin komsiossa pystyasennossa, jotta hän saisi katsella ympärilleen. Siihen aikaan ei tiedetty, että lapsen herkät jalat vääntyvät pysyvästi. Vanha komsio on heilläkin edelleen käytössä, mutta nykyään lapsen annetaan olla siinä pelkästään makuuasennossa.

Jatkaakseni lupaavasti alkanutta sairauskertomusta, helvetillinen migreeni on runnellut minua päiväkausia. Olen kuitenkin roikkunut kynsin hampain ohjelmassa mukana tuhdin lääkityksen saattelemana.

Kävelyllä!

Syyskuun 6. 2008

Elämä maistuu makeimmalta sairauden hellittäessä. Pienen hetken ymmärtää arvostaa asioita, joita muutoin pitää itsestäänselvyyksinä. Käveleminen on ihanaa. Eilen illalla kykenin venyttelemään ja sen jälkeen kävelemään puolisen tuntia ilta-auringossa järven rannalla. Asetuin niemen nokkaan kasvot aurinkoon päin tyynen veden äärelle. Tein erilaisia taivutuksia ja käsien heilutuksia. Illalla kokoonnuimme kurssin kanssa syömään: he juhlistivat onnistunutta vaellustaan (kadonnut koira oli löytynyt seuraavana aamuna) ja minä juhlistin sitä, että kykenin kävelemään suorassa.

Tänään pyöräilin suojaisalle hiekkarannalle. Valikoin luonnon runsaasta tarjonnasta valkoisia kiviä, kaarnan palasia ja veden siloittamia puun kappaleita. Auringon paisteessa ja hyvän olon kehässä silmäni aukenivat näkemään kunkin kappaleen ainutkertaisen kauneuden. Aivan kuin minulle olisi auennut uusi kieli, muotokieli. Askartelin materiaaleista kotona koristeellisia “nauhoja” rautalangan avulla.

Pulahdin kirkkaaseen kylmään veteen vain avantouintitossut jalassa. Lämmittelin hiekkatörmällä ja keksin asettua pitkälleni pää alaspäin, jolloin selässä tuntui mukavalta lämmintä hiekkaa vasten. Löysin lähistöltä suuria mustikoita välipalaksi. Tankkasin itseeni kesän viimeisiä nautintoja. Kesän, jota monen mielestä ei ollutkaan. Kesän, jota ei enää ole.

Kiitos kommenteista

Syyskuun 4. 2008

On palkitsevaa saada kommentteja. Tekstejäni luetaan, minusta välitetään. Jatketaan samalla tyylillä!

Otin pienen aikalisän jäämällä kotiin vaikka melontakaverini lähti tunturiin muuta porukkaa vastaan. En halunnut ottaa riskiä etten pääsisi omin avuin pois. Muut olisivat joutuneet kantamaan rinkkaani vaikka heillä on omatkin kantamuksensa. Selkä tuntuu selkeästi paremmalta, pakaran ja takareiden/pohkeen jomotus jatkuu.

Nyt on hyvää aikaa käydä kampaajalla, leipoa maailman helpointa leipää: “peltileipää”, katsella kirjaston dvd:tä hirvijahdista ja perhokalastuksesta, lueskella karhunmetsästyksestä sekä virkata pipoa. Sain ohjeen lumilautailevalta kurssikaveriltani. Lautailijapojathan virkkaavat itse piponsa!

Melomassa

Syyskuun 3. 2008

Hieno reissu. Aurinko paistoi lämpimästi molempina päivinä. Telttayön aikana lämpötila laski pakkasen puolelle; maa oli kuurassa ja teltan pinta jäässä. Mutta aloitetaanpa alusta: automatkasta lähtöpaikkaamme ja ensimmäisestä kommelluksesta. Pysähdyimme matkalla pienelle tauolle ja silloin mukana ollut vetokoira karkasi hihna kaulasta roikkuen. Ajeltiin siinä sitten autolla etsiskelemässä koiraa, osa porukasta jalkautui maastoon, tuloksetta. Jossakin vaiheessa oli tehtävä päätös matkan jatkamisesta, pari matkalaista jäi paikkakunnalle haahuilemaan koiran perään. Kerron lisätietoja sitten kun kuulen.

Lähtöpaikkamme, Adolfström on idyllinen pieni paikka Kungsledenin varrella, pitkän soratien päässä. Opastuspisteessä/kaupassa on vanhaa tavaraa esillä mm. 40-50-luvun julisteita, esineitä ja pakkauksia sun muuta, joita olisi hauska tutkia ajan kanssa. Varsinainen vaellusporukka, siis meidän kurssin “terveet” ja edellinen vuosikurssi lähtivät vaeltamaan Kungsledenin polkua pitkin kohti Ammarnäsiä. He ovat varanneet matkaan aikaa viisi päivää, taivallettavanaan reilut viisikymmentä kilometriä.

Kainalosauvoilla kävelevä kurssikaverini ja minä kipeän selkäni kanssa meloimme kapeata järveä ja jokea samaan yöpaikkaan toisten kanssa. Aurinko paistoi ja vastatuulta oli vain nimeksi. Ihastelimme edessä häämöttäviä tuntureita lumiläiskineen. Kaunista! Selkää jomotti vähän, mutta vain vähän. Melontakaverini kertoi työskennelleensä Venezuelan viidakossa melontaoppaana, aikamoinen työkokemus minua lähes puolta nuoremmalla ruotsalaistytöllä. Olimme oikein hyvä melontapari.

Matkan piti olla lyhyt (viitisen kilometriä) ja helppo, mutta sitten tuli mutkia matkaan. Yhtäkkiä tunturin juurelta punahattuinen mies ase kädessä huuteli hätääntyneenä meille: “Ette voi meloa sinne! Hirvenmetsästys käynnissä!” Käännyimme takaisin ja tutkittuamme karttaa löysimme toisen pidemmän reitin. Kiinnitimme varmuuden vuoksi punaisen kankaan sauvan päähän. Vesi oli kirkasta ja kylmää, hiekkapohja näkyi selvästi. Välillä oli niin matalaa, että alumiinikanootti juuttui kiinni. Pysähdyimme tauolle leveälle hiekkarannalle, jossa kelpaisi leikkiä hellepäivänä. Päästyämme perille riisuimme vaatteet ja pulahdimme kylmään veteen. Ah miten hyvä olo siitä tulee!

Pian muukin porukka saapui leiripaikalle. Päivällä söimme lounaan minun varaamistani aineista: pussimuusia ja poronlihaa suoraan purkista. Hämmästyin, kun kaverini laittoi vuorostaan päivällisen: hän oli kuljettanut mukanaan tuoreita kasviksia, tomaattimurskaa, yrttejä ym. Aamupalaa laittaessaan hän sekoitti leipätaikinan ja paistoi rieskat paistinpannulla. Illalla menin aikaisin pitkälleen, sillä selkä ei kestänyt enää pysty- tai istuma-asentoa.

Aamulla aurinko sarasti usvaisen joen yllä. Muu porukka jatkoi matkaansa, kaverini saatteli heitä pienen matkaa. Nostin teltan kuivumaan vieressäni olevalle koivun oksalle ja nautin olostani joentörmällä aamuauringossa makuupussissa. Keskityin virtaavan veden ääneen, auringon lämpöön kasvoilla, aamuraukeuden tunteeseen kehossa … nukahdin suloiseen uneen.

Paluumatkalla tuuli oli kääntynyt, oli siis jälleen vastatuuli. Päästyämme maihin selkää jomotti ja parin tunnin soratieosuus koetteli varsinkin takareittä ja pohjetta. Olin kiitollinen asfalttitien alkamisesta.