Arkistot kuukaudelle Helmikuu, 2009

Tellu maistuu

Helmikuun 5. 2009

Mietin tänään, että onkohan pääni tehty puusta, kun oppi ei meinaa mennä perille… Ymmärrän teoriassa kuinka laskun kuuluisi mennä, mutta liikkeen löytäminen omasta kehosta onkin toinen juttu. Voin katsella kuinka toiset laskevat, mutta itseni näen vasta videolta. On yhtä aikaa piinallista ja hyödyllistä analysoida omaa laskuaan videonauhalta. Sitten iltapäivän viimeisinä tunteina telemark alkoi löytyä. Mikä mahtava tunne. Oppimisen ilo on todellista iloa!

Tänään oli ensimmäisen kerran haastava ilma: 10 astetta pakkasta ja kova tuuli. Puin päälleni suunnilleen kaiken mitä minulla on mukana ja niin oli hyvä. Eilinen tunturin huiputus oli huippukokemus vaikka pilvet verhosivat osan näkymistä. Kiinnitimme tunturiin noustessa raskaiden telemarksuksien pohjaan ns. nousukarvat, jolloin suksi ei pääse liukumaan taaksepäin. Sain pistää kaikkeni peliin pysyäkseni jotenkin nuorempien tahdissa. “Kovvoo hommoo”, sanoisi savolainen.

Olen siis ollut korkeammalla kuin Suomen korkein kohta Haltilla! Alas laskimme sellaista reittiä, että en olisi ikinä uskonut selviytyväni ehjänä. Puolet luokasta uskalsi tehdä tellukäännöksiä/käännösyrityksiä ja lumisukelluksia. Minä laskin jyrkimmän mäen suksen kanteilla, siis sivuittain luisuen alas. Hyvinhän se meni niinkin. Kurssikavereitani nauratti, kun kaivoin tyynesti termospullon esille keskellä jyrkkää rinnettä. He totesivat, että Riitasta tulee hyvä tunturiopas.  Aina on aikaa kupposelle hyvää kahvia!

Tellukurssi alkanut

Helmikuun 3. 2009

Kolme päivää on laskettu mäkeä polvet koukussa toinen jalka edellä. Telemark tuntuu hauskemmalta ja luontevammalta kuin alppisuksilla laskettelu. Tellu muistuttaa edes vähän murtomaahiihtoa. Laskettelumonoilta näyttävät monot taipuvat kärjestä ja kantapää nousee irti suksesta. Ei ole niin vangittu olo. Tellua hehkutetaankin vapauden tunteella.

Tekniikan opettelu on minulle hidasta. Olen niin varovainen. Täällä hoetaan, että vauhti on paras ystäväsi, mutta minun ystäväpiiriini se ei vielä kuulu. Hitaasti kiiruhtaen on minun mottoni.

Harjoittelemme enimmäkseen Tärnabyn laskettelurinteissä: Anja- ja Ingemarmäessä. Sydän ei enää hyppää kurkkuun, kun kurssin vetäjä sanoo, että nyt mennään hissillä ylös asti. Rohkeutta on siis tullut lisää. Hauskinta oli, kun laskimme tunturikoivikossa pehmeässä lumessa. Tekniikka unohtui täysin; se oli selviytymistä jotenkin alas, mutta yhtä aikaa huisin jännittävää. Energisoivaa!

Odotan innolla huomista päivää. Tavoitteena on huiputtaa Haltia korkeampi tunturi. Aluksi noustaan Hemavanin hissillä niin ylös kuin päästään ja siitä retkemme sitten alkaakin. Toivottavasti sää suosii meitä niin, että pääsemme nauttimaan valkoisten tuntureiden lumosta.

Tekee mieli jurnuttaa yhdestä asiasta. Sama ongelma tulee elämässäni usein vastaan. Tarvitsen taukoja ja välipaloja useammin kuin jotkut toiset. Kerroin siitä kouluttajalle, mutta tahti näyttää käytännössä menevän vahvimpien mukaan. Pidän toki takin taskussa pientä naposteltavaa ja sillä selviän jotenkin. Kymmenen tunnin opiskelupäivät vievät mehut. Olen kuitenkin onnistunut toistaiseksi tavoitteessani pitää pää kylmänä ja sydän lämpimänä.