Arkistot kuukaudelle Kesäkuu, 2009

Sinirinta

Kesäkuun 29. 2009

Saattelin eilen illalla Haltille vaeltajia jonkin matkaa ja mieli olisi tehnyt lähteä mukaan, mutta työharjoittelu kutsuu omine mielenkiintoisine tehtävineen. Kotimatkalla pysähdyin tunturikoivikossa kuuntelemaan ja katselemaan lintujen elämää.

Näyttävä sinirinta uros lauloi monenlaisella äänellä ja vaihtoi paikkaa tuon tuosta ollen lähimmillään parin metrin päässä. Sinirintaa sanotaan Lapin satakieleksi. Se on taiturimainen laulaja pystyen matkimaan toisten lintujen äänien lisäksi muitakin kuulemiaan ääniä. Hauskalta kuulosti puhelimen pirinältä kuulostava ääni. Kiinnitin huomiota korean rintakuvion lisäksi ruosteenruskeaan pyrstön tyveen. Sinirinnan värikästä kauneutta korosti vielä terhakas pyrstön nosto yläviistoon. Sinirinta on hyvä valinta Lapin maakuntalinnuksi: värikkyyttä kuin saamelaisasuissa ja monipuolista hidasrytmistä laulua samassa linnussa.

Kuva Kilpisjärven biologisen aseman sivuilta, kuvaajana Josef Timar.

Paras valloitettu!

Kesäkuun 26. 2009

Viikon rinkkareissu kolmen valtakunnan tuntureilla onnistui erinomaisesti reittinä Signadalen -  Barras - Gappohytta - Pältsastugan - Kuohkimajärvi - Gappohytta - Signadalen. Maasto näytti päivittäin erilaiselta vaihdellen elämää pursuavasta Signadalenin lehdosta Tuipalin, tuonelan tunturin elottomalta vaikuttavaan kivikkoon  tai kilometrien mittaiseen hiekkaharjanteeseen, “Kiinan muuriin” matkalla Pältsalle.

Sää suosi retkeämme yötä päivää ja vuorokausirytmi menikin iloisesti sekaisin. Valloitimme juhannusaattona Norjan Paraksen (1419 m) auringon paisteessa. Lunta löytyi niin runsaasti, että suksilla olisi voinut helposti kiitää lenkin. Jääleinikit kukkivat kivikkoisessa ylärinteessä halliten tunturikukkien korkeusennätystä.

Norjan tunturitupa Gappohytta täytti kaikki odotukset viinilaseineen  ja kynttelikköineen. Viihtyisää. Ja missä maisemissa! Ruotsin Pältsastuganiin sen sijaan petyimme, kun tupavahti saapuu paikalle vasta heinäkuun alkupuolella aukaisemaan ovia.

Kesä on pari viikkoa etuajassa, joten purojen ja lumilaikkujen ylitykset sujuivat varsin helposti. Sääskistä ei ollut vielä vaivaa. Näimme runsaasti erilaisia kukkivia tunturikasveja. Niissä on jotakin niin hellyyttävää: lyhyessä varressa karussa maastossa mitä kauneinta väriloistoa. Esimerkiksi lapinalppiruusu on vain sormen korkuinen, kun taas viikkoa aikaisemmin kävin Helsingissä katsomassa alppiruusutarhassa minua selvästi korkeampia alppiruusuja. Tunturiversio olisi kokonsa puolesta sopiva nukkekodin puutarhaan…

Kapustarinnat piipittivät näkyvällä paikalla kumpareen harjanteella urheasti, porot vasoineen kiinnostuivat meistä tullen lähelle kurkkimaan ja riekkoemo esitti siipirikkoa koettaen varjella pieniä poikasiaan. Kullerot kukkivat lehdossa voipalloina. Tunturipurojen solinasta löytyi levollisimmat levähdyspaikat.

Katselin porojen kepeää askellusta tunturin rinteillä hieman kateellisena. Rinkan painaessa hartioita koetin luoda itselleni mielikuvan samanlaisesta kulkemisen kepeydestä. Vannoin kiipeäväni kesän mittaan rinkka selässä Saanan ja muiden lähituntureiden päälle parantaakseni kuntoani. Haluan pysyä nuorempieni perässä syksyllä Ruotsin tuntureilla. Niin… “Nähdä tunturit ja elää!”

Kukka

Kesäkuun 16. 2009

Kuva: Jorma Leppänen, 2000.

On aika hyvästellä uskollinen ystäväni 13 vuoden jälkeen. Eläinlääkärin piikki, hautaaminen muhevaan multaan maalle ja surutyö.

Kuinka paljon koira voikaan antaa ihmiselle! Kukka-koiran ollessa pentu asuin Helsingissä ja voin huonosti. Kävellessäni suloisen koiranpennun kanssa tuntemattomat ihmiset alkoivat yllättäen jutella kanssani. Se oli hämmästyttävä kokemus. Olin niin yksin muutoin. Pian tunsin lähiympäristön koirat nimeltään ja joka ulkoilukerralla löytyi juttukavereita.

Välillä kuljimme puistossa Kukkaan ihastuneiden lasten ympäröimänä. Eräs tuolloin kuusivuotias tyttö kulki kanssamme lenkillä sitkeästi joka säällä. Yhteistä ulkoilua jatkui vuodesta toiseen ja tytön kasvaessa hän saattoi hoitaa Kukkaa silloin tällöin myös itsenäisesti. Nykyään hän on oman koiran onnellinen omistaja.

Koiran kanssa ulkoillessa lenkit pidentyivät pikku hiljaa ja kunto koheni. Silmäni aukesivat näkemään luontoa eri tavoin kuin ennen. Vesisateessakin voi siis ulkoilla ja luonnon muutosten seuraaminen eri vuodenaikoina tuntui kiehtovalta. Kuinka en ollut huomannut ennen tällaisia asioita!

Aloin retkeillä ensin Luukissa ja Nuuksiossa, vähitellen myös kauempana. Tutustuin sopivaan retkikaveriin ja kolmestaan teimme monta hauskaa telttaretkeä. Kukka nukkui turvallisesti välissämme ja nautti retkielämästä täysin siemauksin.

Ulos lähteminen syysmyrskyssä, maton peseminen ripulin jäljiltä tai hoitopaikan löytäminen matkan ajaksi ei ollut aina helppoa. Joskus kyllästytti pestä koiraa jokaisen lenkin jälkeen pitkän sadejakson aikana.

Ilo yksinkertaisista asioista oli tarttuvaa ja niin tarpeellista minullekin. Vapaana juokseminen, kepin hakeminen ja Yrjölän puuron hautuminen uunissa nostivat tunnelman korkealle. Koiran osoittama loputon kiintymys todisti minulle osaltaan rakkauden olemassaolon elämässä. Se oli hyvin arvokas kokemus.

Kohti kesää Kilpisjärvelle!

Kesäkuun 9. 2009

Taas on rinkka pakattuna! Aion hengailla vähän aikaa Rovaniemellä ja sitten matkaan Kilpparille kesäksi. Viisi viikkoa kuluu varmasti nopeasti yöttömässä yössä. Otsalampun voinee jättää hyvällä syyllä kotiin…

Yritämme ystävättären kanssa valloittaa Kilpisjärvelle niin kauniisti näkyvän Paraksen. Niin monella hiihtoretkellä olemme katselleet ihaillen Norjan suuntaan Paraksen hainevää. Olisi mukavaa kertoa, että olen käynyt terävällä huipulla.

Kesääni kuuluu myös työharjoittelua Metsähallituksen leivissä Kilpparilla; Luontotalolla ja maastossa.

Lisäksi monivuotinen haaveeni toteutuu, sillä osallistun tunturikasvikurssille. Käsivarren suurtuntureilla kasvaa kymmeniä sellaisia kasveja, joita ei tavata muualla Suomessa. Selailen uutta Suomen tunturikasvio -kirjaa innokkaasti ja maistelen kasvien nimiä kuten sielikkö, varpio, uuvana, kultarikko jne. Monet nimet ovat mielestäni ruotsiksi helpompia opetella ja hyvä niin, sillä aion välittää oppimaani eteenpäin kurssikavereilleni Ruotsissa.

Joo… odotan kesää innolla. Saa nähdä tuleeko paljon tiuriaisia. Ai mitä? Saamelainen käyttää pienistä lentävistä kiusanhengistä nimitystä tiuriaiset.

Ylös kalliolle kukkulalle!

Kesäkuun 7. 2009

Kalliokiipeilijän perusvarusteisiin kuuluvat mm. kypärä, kiipeilykengät, valjaat ja köysi, jonka kiipeilijä solmii kauniilla tuplakasilla valjaisiin. Kuvat: Joel Jemander

Kiipesin kallionseinämää pitkin 80 metriä korkean kallion, Stugubergetin päälle Jämtlannissa!!! Ja laskeuduin sieltä alaskin köyden varassa (kuvassa laskeutuminen aluillaan)! Uskomatonta!

Näin se tapahtui… Kouluttajamme kiipesi edellä kiinnittäen kalliohalkeamiin varmistuksia (kiiloja ja frendejä) ja kuljetti kahta köyttä mukanaan. Kahden opiskelijan voimin varmistimme hänen turvallisuutensa alhaalta päin. Kouluttaja varmisti puolestaan meidän turvallisuuden ylhäältä päin päästyään sopivalle kalliohyllylle. Keräsimme varmistukset mukaamme kiipeämisen lomassa. Tarvitsimme kolme köyden pituutta ennen kuin olimme ylhäällä.

Kiipeilijä turvautuu varmistukseen vain hätätilanteessa, sitä ei käytetä apuna kiipeämisessä. Reitti pyritään siis kiipeämään vapaasti etsien kallioseinämästä luontaisesti sopivia paikkoja jaloille ja käsille. Siinä lajin viehätys. On uskomatonta kuinka pieneen epätasaisuuteen kalliossa tällöin voi turvata. Jaloilla ponnistetaan ja käsillä haetaan lähinnä tasapainoa. Jännää!

Jossakin vaiheessa aloin väsyä, mutta eipä siinä voinut muuta kuin tsempata itsensä jatkamaan. Että olin ylpeä itsestäni! Kiersimme maata pitkin alas. Palasimme seuraavana päivänä ylös polkua pitkin ja laskeuduimme kalliolta alas köyden varassa. Se oli yhtä jännittävää kuin ylös kiipeäminen. 80 metriä on pitkä matka! Mikä kokemus! Kalliohyllyllä levähtäessä tuntui kuin olisin untuvainen tunturilinnun poikanen pesässään ja pian olisi aika lähteä ensilennolle. Mitkä maisemat! Onneksi en kärsi korkeanpaikan pelosta.

Tämän huippukokemuksen lisäksi kiipeilimme lähellä sijaitsevilla matalammilla (tyyliin 20-35 m) kallioilla. Muutama kurssikaverini taisteli korkeanpaikan kammonsa kanssa. Tällä kertaa sain seurata vierestä, kuinka pelko on oppimisen suurin este. Olen yllättynyt, kuinka pystyin kiipeämään niin hyvin, vaikka en koe kehoani kovin voimakkaaksi. Naiset kiipeävät kuulema usein joustavammin ja teknisesti paremmin kuin vahvat miehet.

Viimeisenä päivänä harjoittelimme toisen kiipeilijän pelastamista kiipeilyreitin keskeltä. Siinä oli niin paljon erilaisia yksityiskohtia, etten pystynyt omaksumaan kokonaisuutta. Onnistuin kuitenkin tuomaan kouluttajan alas köyden avulla 80 metrin korkeudesta turvallisesti, kun hän välillä neuvoi sanallisesti siinä, mitä pitää tehdä seuraavaksi. Näin monimutkainen pelastustilanne voi tulla eteen pitkällä reitillä.

Olen tällä hetkellä kiinnostunut harrastamaan lähinnä ns. yläköysikiipeilyä, jolloin köysi tulee kallion päältä kiipeilijään. Se on yksinkertaista, turvallista ja hauskaa. Siihen tarvitaan melko vähän varusteita ja lisäksi yksi tarkoin valittu kaveri. Lajin turvallisuudesta kerrottiin, että Ruotsissa kuolee keskimäärin yksi henkilö kahden vuoden välein kiipeilyonnettomuudessa. Laji vaatii siis tarkkaavaisuutta ja turvallisuusasioiden huomioimista.

Viiden päivän aikana ahmimme melkoisen määrän tietoa kalliokiipeilystä. Voisi olla järkevää käydä ensin pelkästään kalliokiipeilyn peruskurssi ja harjoitella riittävän pitkään niitä taitoja ennen jatkokurssia. Oli ihanaa saada onnistumisen kokemus kiipeilystä. Se vahvistaa monella tavalla! Kuulin, että on olemassa myös ns. terapeuttista kiipeilyä. Laji auttaa mm. olemaan läsnä “tässä ja nyt”; näin se vahvistaa kontaktia itseensä ja ympäristöön.

Aikamoisia virityksiä… Näiden muistaminen vaatisi jatkuvaa harjoittelua!

Kaveripelastusta harjoittelemassa. Kuvat: Joel Jemander

Koskenlaskua Åressa

Kesäkuun 6. 2009

Lumiläikät täplittivät vielä tuntureita, kun alhaalla veden äärellä vihersi keväisesti. Vesi oli kylmää!

Harjoittelimme heittoliinalla pelastamista.

Aluksi oli kylmää ja sateista. Hetken jo harmittelin, etten ole siistissä sisähommissa… Märkäpuvun äheltäminen päälle oli vaivalloista ja lopulta onnistuttuani sain kuulla, että pitkän vetoketjun kuuluu olla takana eikä edessä! Ei kun uudestaan. Viikon varustukseen kuului lisäksi kypärä, märkäkengät ja kunnollinen pelastusliivi. Teimme paljon harjoituksia veden varassa olemisesta. Kahlasimme virtaavassa vedessä, harjoittelimme koskiuintiasentoa ja veden varaan joutuneen pelastamista heittoliinan avulla, kokeilimme uida virran yli sun muuta niin, että tärisin kylmästä enkä pystynyt enää ajattelemaan kunnolla. Toivoin vain selviäväni tästä.

Villakerraston pukeminen märkäpuvun alle auttoi jonkin verran. Villa lämmittää märkänäkin. Sää lämpeni päivien edetessä. Loppuviikosta hyppelimme helteessä veteen muuten vain saadaksemme hiukan viilennystä. Enimmäkseen laskimme koskia ilmatäytteisellä kumiveneellä kuuden - kahdeksan hengen miehistöllä, mutta testasimme myös kiikkerää koskikajakkia ja kahden hengen kumivenettä.

Kerran ollessamme taas veden varassa löysin itseni veneen alta saaden samalla pohkeeseen kunnon suonenvedon. Siitä selvittyäni en enää pelännyt veneen alle jäämistä kaatumistilanteessa. Kumiveneessä istutaan pyöreällä reunustalla hiukan hankalassa asennossa meloen kipparin antamien käskyjen mukaan. Toimimme vuoron perään kippareina huutaen erilaisia melontakäskyjä. Aloittelijan on vaikea saada venettä kulkemaan haluamastaan kohdasta koskessa. Koskenlasku on märkää, nopeatempoista ja jännittävää, minusta välillä jopa pelottavaa.

Ruotsissa on tapahtunut 1990-luvun puolivälissä vakava useita kuolonuhreja vaatinut onnettomuus koskenlaskussa. Tällä hetkellä lajissa on tiukat turvallisuusvaatimukset. Meidän koskikouluttajistamme kolme oli opiskellut tunturioppaaksi ja yksi työskenteli päätöikseen Åren palolaitoksella. Oikein mukavia heppuja ja vankkaa osaamista pelastuksessa. Heidän mukaansa koskenlasku ei ole ollenkaan niin vaarallista kuin maantieliikenne. Silti minua pikkuriikkisen pelotti kylmän virtaavan veden vaarat kuohuineen ja kivineen.

Kurssikaverini olivat innoissaan touhusta ja itsekin tunsin välillä lajin imun, mutta ajoittain pelko vei voiton. Totesin kurssin kuluessa, että minusta ei tule koskenlaskuopasta. Liian suuri vastuu toisten ihmisten hengestä. Oman selviytymisen lisäksi on kyettävä pelastamaan tarvittaessa monenlaisesta yllättävästä tilanteesta. Tarvitaan nopeita päätöksiä, voimaa, rohkeutta ja taitoa enemmän kuin mihin pystyn. Koskenlaskuoppaat tekevät kuulema työtään, koska se on niin hauskaa. Niin kai sitten…

Kymmentuntiset päivät veivät voimiani niin, että jouduin nipistämään viimeisestä kurssipäivästä hieman lepoaikaa itselleni. Koskenlaskukurssin jälkeen jatkoimme matkaa suoraan tiiviille kiipeilykurssille.

Kouluttaja opasti veden lukemista koskessa ja auttoi suunnittelemaan koskenlaskureittiä.

Täyttä vauhtia päin tyrskyjä!