Arkistot kuukaudelle Elokuu, 2009

Rapujuhlat

Elokuun 23. 2009

Ruotsalaiset osaavat juhlinnan jalon taidon. Kauniisti katetun pöydän ääressä herkuttelimme ravuilla ja lauloimme rapujuhliin liittyviä lauluja, jotka päättyvät aina snapsilasin iloiseen kohottamiseen. Hieno perinne! Samalla juhlimme kahden kurssilaisen synttäreitä. Jokainen kantoi kortensa kekoon juhlan onnistumiseksi.

Juhlaan valmistautuessa kävin ensimmäistä kertaa Systembolagetissa hakemassa asiaankuuluvia juomia. Olin jo alkanut huolestua, saanko ollenkaan aikaiseksi kahden vuoden aikana käydä pitkäripaisessa. Juhliminen jatkui myöhemmin paikallisessa ravintolassa tanssien ja seurustellen. On mukavaa kuulua joukkoon, iloita yhdessä.

Huomenaamulla lähdemme Sarekiin. Sääennusteet muuttuvat koko ajan, tällä kertaa onneksi parempaan suuntaan. Kenties pääsemme nauttimaan auringosta sadepäivien lomassa.

Pelkkää sadetta luvassa Sarekiin

Elokuun 21. 2009

Voihan vesi! Tarkistin juuri sääennusteen Sarekiin ja pahalta näyttää. Norjan yr.no ennustaa yhtenäistä sadetta viikoksi vaellusajankohtana. Jaa… märkänä ja kylmissään olo kaukana asutuksesta voi olla yhtä helvettiä. Nyt iskee paniikki tai ainakin perusteellinen pohdinta! Lämpötila keikkuu ennusteen mukaan välillä +6 - +11 astetta. Tämä saa miettimään vielä kenkävalintaa uudestaan. Olisiko järkevää lähteä suosiolla kumisaappailla liikenteeseen? Vaelluskengät kastuvat läpimäriksi kuitenkin. Tosin en ole ennen vaeltanut kumisaappailla, joten en tiedä, mitä jalkani siitä pitävät. Voisin teipata jalat varmuuden vuoksi jo kotona ja varata vaihtovillasukkia mukaan. Ostin viimesyksynä hyvän oloiset saappaat: LaCrosse 800 Thinsulate. Pohja on jäykkä ja varsi korkea, joten osa kahluusta voisi sujua saappaissa ilman kummempia temppuja. Kahluupaikat voivat tosin tulvia vettä pitkän sadekauden aikana, kun jokiin kerääntyy vettä isoilta alueilta. Jos jollakin on mielipide asiaan, otan sen ilolla vastaan.

Pian pääsen Sarekiin!

Elokuun 21. 2009

Sarekia ylistetään monin sanoin: “Missään ei ole niin kaunista kuin Sarekissa!” Vastakohtaisuudet kohtaavat toisensa: jyrkkärinteisiä vuoria, jäätiköitä, kukkivia niittyjä ja Rapadalenin viidakkomaista vehreyttä. Toivon sydämestäni, etten pääse osalliseksi Abrahamssonin ylistysrunon seuraavasta kohdasta: “Missään ei sada vettä yhteen soittoon niin kuin Sarekissa”. Sen sijaan toivon pääseväni kylpemään auringossa, ruskan loisteessa ja huikeissa näkymissä, ainakin hetkittäin. Toivon myös näkeväni Sarekin kuuluisaa eläimistöä kuten erityisen suuria hirviä.

Sarekia pidetään vaativana retkikohteena, siellä ei voi turvautua merkittyihin polkuihin eikä mökkien suojaan. Huonolla ilmalla retkeilijä voi olla todella pulassa. Kännykällä on turha soitella apua, kuuluvuutta ei ole. Luotan pitkälti kurssilaistemme taitoihin, kokemukseen ja harvinaisen toimivaan yhteistyöhön.

Vaellamme kymmenen päivän retkellämme aluksi pienryhmissä. Suurin osa lähtee liikkeelle idästä Suorvasta, kokoonnumme koko porukalla Sarekin sydämessä Snavvavaggenissa. Siellä tarkkailemme eläimiä, opiskelemme säästä ja tuulesta, puhumme kansallispuistosta, vaellustekniikasta sekä käymme läpi etukäteen saamamme tehtävät. Tuntureiden huiputuksia on myös luvassa! Meidän kolmen naisen porukka on päättänyt kantaa rinkkaa mahdollisimman lyhyttä reittiä ja tehdä leiristä sitten pistoja tunturiin. Loppumatkan kuljemme Rapadalenia pitkin isolla porukalla puiston rajalle Berget Nammatjille, josta lennämme helikopterilla Stora Sjöfalletille.

Sateella telttailussa on omat niksinsä, kuiva yöpaikka on suojelun arvoinen asia. Märkää ulkotelttaa kannattaa kuljettaa erillään kuivasta sisäteltasta. Telttaa purkaessa ja koottaessa toiminnot on harkittu etukäteen. Pelkän ulkoteltan sisällä on sateella hyvää tilaa laittaa ruokaa ja sitten voi kaikessa rauhassa aikanaan viritellä sisäteltan ja muut varusteet.

Olen hankkinut tietoa Sarekista ja tutustunut karttaan etukäteen paremmin kuin ennen mitään muuta retkeä. Varustevalintoja on harkittu yhdessä ja hiottu ajatuksia rinkan keventämisestä tyyliin “yhteisellä hammastahnalla pärjätään”. Kannamme kuitenkin mukanamme kahta retkikeitintä turvallisuuden vuoksi. Onneksi olemme oppineet kuivaamaan ruoka-aineita, sillä siinä säästää painossa, hinnassa ja saa nauttia lähes kotiruoan veroisesta murkinasta tunturissa.

Seikkailuja Hemavanin tuntureilla

Elokuun 16. 2009

Kokeilin yksin retkeilyä Hemavanin alueella, Norra Storfjälletillä. Hyvin meni, ainakin enimmäkseen… Uuteen rinkkaani (70 + 15 l) mahtuu kyllä riittävästi tavaraa, mutta toinen juttu on se, kuinka jaksan kantaa kaiken! Kolmen hengen teltasta tuli ylimääräistä painoa ja aloinkin haaveilla yhden hengen teltasta.

Pääsin onnekkasti eläkeläisporukan mukana bussikyydillä lähtöpaikkaani V. Syterbäcken-joen varteen, josta läksin nousemaan tunturikoivikkoon läähättäen ja hikeä puskien. Monet retkeilijät välttävät tukalan kiipeämisen nousemalla ylös tunturiin laskettelurinteen hissillä.

Metsä ennen avotunturia oli houkutuksia täynnä… Koivikkoon istutettujen lehtikuusten alla kasvoi herkullisen näköisiä lehtikuusentatteja. Keräilin niitä mukaani lounasta varten. Jatkaessani matkaa tulin viehättävään harmaanvihreään kuusikkoon, alueelle oli istutettu kaiketi pihtakuusta. Melkein sekosin nähdessäni upeat herkkutatit! Aiemmin keräämäni sienet lensivät maastoon ja vaihtuivat polun varrella kasvaneisiin Karl Johaneihin (ruotsiksi), arvostetuimpiin ruokasieniimme. Pakottauduin pitämään katseen polulla, etten keräisi sieniä enempää kuin jaksan syödä. Ehkä paluumatkalla sitten…

Löysin teltalle mukavan paikan tunturikasveistaan kuulun Dalåiven juurelta, vajaan tuhannen metrin korkeudelta. Korkeuseroa lähtöpaikalta kertyi reilu viisisataa metriä. Rinkan kantamiseen kyllästyneenä päätin pystyttää pysyvän leirin tähän, josta voisin tehdä kevyitä päiväretkiä. Sateinen sää ja tuntureiden päällä roikkuvat pilvet imivät suurimman retkeilyinnon. Kiipesin Dalåiven päälle (1337 m) ja kirjoitin nimen kirjaan. Ylhäällä kasvavat jääleinikit punersivat jo kielien loppukesästä. Muutoinkin tuli mieleen lausahdus Lapin lyhyestä kesästä. Kaikki kukkii nopeasti ja kukintahan on vain välivaihe johonkin tärkeämpään.

Pitkän harkinnan jälkeen olen päättänyt toteuttaa hullun keräilyharrastuksen, ulostenäytteiden keräämisen. Opin löytämään tunturisopulin asuinpaikkoja etsiessäni sopulin kakkaa, kuin värjäytyneitä riisinjyväsiä. Erityisen paljon sopulin ulostetta löytyi tunturin rinteessä olevilta sammaleisilta painanteilta, ns. lumenviipymäalueilta. Poron papanoita ja kiirunan(/riekon) ulostetta löytyi myös, sekä oksennuspallolta näyttävä möhkäle luunpalasineen. Täydennystä siistissä rasiassa olevaan kokoelmaan seuraa myöhemmin (hirvi, metso, teeri ja jänis). Itseänikin nauratti innostukseni kerätessäni “ensiluokkaista paskaa”.

Nukuin seuraavana päivänä pitkään, sainhan yksin päättää kaikesta. Mietin sadetta kuunnellessani päivän ohjelmaa. Päätin tutustua parin tunnin kävelymatkan päässä olevaan tunturimajaan, Viterskalsstuganiin. Ihastuin siistiin ja viihtyisään tunturitupaan, josta löytyy mm. useita makuuhuoneita, tilava keittiö, kuivaushuone ja pesuhuone. Tupaisäntä asuu toisessa rakennuksessa ja myy puodistaan monenlaista kuivamuonaa, säilykkeitä, polttoainetta ja karkkeja. Kysyin kahvikupposta, jolloin hän möi minulle pienen pikakahvipussin ja ohjasi keittiöön lämmittämään itse vettä. Talviaikaan moottorikelkkailijoita ja hiihtäjiä hellitään vastapaistetuilla vohveleilla. Niitä haluaisin joskus maistaa. Tuvalta tuvalle voisi siis kulkea päiväreppu selässä; yöpyminen ja ruoan ostaminen onnistuisi tuvissa. Ruotsissa pääsisi pienellä vaivannäöllä nauttimaan upeista tunturimaisemista. Tosin yöpymisestä on oltava valmis maksamaan, kun taas Suomen vaatimattomissa (ankeissa) autiotuvissa voi yöpyä ilmaiseksi.

Läksin nousemaan polkua pitkin Norra Sytertoppenille (1768 m) sillä ajatuksella, että käyn katsomassa vähän matkaa. Pilvet roikkuivat alhaalla ja sadekuurot kastelivat kivet liukkaiksi. Näkyvyyttä oli kuitenkin sen verran, että polku erottui hyvin ja GPS:stä huomasin korkeutta kertyvän nopeasti. Himskatti unohdin juomaveden mökille, mutta kääntyisinhän pian takaisin. En kuitenkaan malttanut kääntyä, vaan kiipesin ylös jäätiköille asti ja kirjoitin nimen kirjaan ainoana sinä päivänä. Alas tullessani haaveilin juotavasta ja alhaalla hörpin purosta vettä ahnaasti. Reissuun meni aikaa viisi tuntia. Ajattelin, että olenhan sentään aika tyttö!

Valmistin ruokaa tuvalla ja läksin sitten kävelemään teltalle. Olin tullut oikoreittiä tunturin yli joen poikki kahlaten, mutta päätin palata turvallisesti polkua pitkin. Joen ylityskin olisi helpointa siltaa pitkin. Ilta hämärtyi, matkaa kertyi kaksinkertaisesti ja lopulta tuli niin pimeää, etten löytänyt tunturista telttaani. Harmissani palasin polulle ja sitä myöten tuvalle väsyneenä yön pimeiksi tunneiksi lämpimään ja kuivaan. Aamun sarastaessa palasin teltalle oikoreittiä ja lepäsin muutaman tunnin.

Kotimatkalla antauduin herkkutattien houkutukselle. Innosta puhkuen keräsin muovikassillisen puhtaita tatteja. Jouduin kävelemään asfalttitien reunaa usean kilometrin matkan bussipysäkille painava rinkka selässä, notkuva muovikassi toisessa kädessä ja kävelysauvat toisessa. Hikistä ja tylsää hommaa! Märät kengät olivat pehmittäneet ihon jaloista ja ne olivat aika hellinä. Olin todella helpottunut ehtiessäni päivän viimeiseen bussiin. Kotona herkuttelin voissa paistetulla herkkutatilla ja kuivurini täyttyi tattiviipaleista.

Omaa ohjelmaa

Elokuun 11. 2009

Meillä on opiskelun puolesta meneillään niin rankka ohjelma, että katsoin parhaaksi karsia jotakin. Miltäs kuulostaa: kymmenen päivän vaellus Jämtlannissa (Sylarna), neljä päivää vapaata, kymmenen päivän vaellus Sarekissa, neljä päivää vapaata, kymmenen päivää jäätikkökiipeilyä Norjassa (Oxtindarna), neljä päivää vapaata, viiden päivän primitiivileiri luonnonarmoilla? Luulenpa, että tuossa on huippukuntoisillakin tekemistä. Jätän väliin sellaisen ohjelman, josta luulen olevan vähiten haittaa.

Siis nyt toisten patikoidessa Åren suunnalla opiskelen omalla tavallani. Sain juuri valmiiksi postikorttikokoisen kasvioni Kilpisjärvellä keräämistäni ja kuivaamistani kasveista. Herbarioni on helppo kuljettaa mukana ja esitellä kiinnostuneille. Kasvien kuivaaminen on kai vanhanaikaista, kun “kaikki” muut käyttävät kameraa, mutta olen toki onnesta soikeana! Kuulin mielenkiintoisen vinkin, että prässättyjä kasveja voisi laminoida tai sitten tuoreesta kasvista voisi ottaa värivalokopion.

Mitä muuta olen ahkeroinut? Olen opiskellut tavallisimpia jäkäliä ja sammalia kahdella kielellä. Asettelin eilen ikkunalaudalle ulos jäkälä- ja sammalryppäitä silmän iloksi ja opeteltavaksi. Helppoja ruotsiksi, esimerkiksi tunturikoivun rungolla kasvava lumen korkeudesta kielivä “koivunruskokarve” on ruotsiksi nimeltään “snömärkeslav” (sananmukainen käännös “lumenmerkkijäkälä”). Miksi suomalaisille ei ole suotu loogista yksinkertaisuutta?

Sain käsiini lintu-cd:n Fågelsång (Svenska Naturskyddsföreningen), josta voi kuunnella lähes parin sadan pohjoismaisen linnun laulua, kun omistamani suomalainen cd sisältää vain satakunta lajia. Nyt siis pääsen lopultakin kuuntelemaan tunturilintujen laulua! Lintujen nimeämisessä olen kiitollinen suomalaisille. Hyvä Suomi, voitto kotiin! Moni lintu kuten alli, liro, kuikka ja kuovi on nimetty Suomessa sen ääntelyn perusteella. Toivon pääseväni jonakin päivänä tunturilintukurssille. Järjestetäänköhän niitä Suomessa? Näin jossakin mainoksen Ruotsin Abiskossa järjestettävästä lintukurssista.

Pakkaan kohta rinkkani ja teen muutaman päivän vaelluksen Hemavanin alueelle. Hemavaniin on kotoani vain parin parin tunnin automatka ja Norjan rajalla on upeita tuntureita. Kuljen omaan tahtiin, siis rauhallisesti, katselen kasveja ja luontoa ilman aikataulua. Ei suorittamista, vaan läsnäoloa tunturissa.

Tunturinautintoja!

Elokuun 6. 2009

Kuva: Josefin Zackrisson

Vautsi vau millaisessa paikassa uimme! Hemavanin lähellä Ruhtjiebäcken-joki on täynnä kivien pyörittämiä onkaloita, hiidenkirnuja. Kuin pieniä ammeita joko poreilla tai ilman. Turkoosin vihreää puhdasta vettä. Sileitä kallioita hypellä tai loikoilla.

Vietimme tässä paratiisissa aikaamme leppoisalla retkellä näkövammaisten kanssa. Keittelimme kahvia, pulahdimme veteen, kurssikaverini kiipeilivät kallion reunaa pitkin pudotakseen viileään veteen otteen lipsuessa ja… aah makoilimme kalliolla kuunnellen veden kohinaa ja antaen auringon lämmittää ihoa. Kesän huippuhetkiä!!

Näkövammaisten opastaminen sujui yllättävän luontevasti. Helpointa oli auttaa pitämällä kepin avulla yhteyttä näkövammaiseen, kulkemalla edellä ja kertomalla vastaantulevasta maastosta tyyliin: “kivi, puu polulla, jyrkkä alamäki”. Hieman työläämpää oli kulkea henkilön kanssa, joka piti käsivarresta kiinni. Silloin jouduin itse kulkemaan polun vieressä ja polun molemmin puolin kasvavat koivut aiheuttivat päänvaivaa. Kummassakin tapauksessa näkövammainen haki tietoa maastosta vielä pallopäisen kepin avulla. Me tunturioppaat hoidimme retkikeittimien käytön turvallisuussyistä. Yövyimme ylhäällä avotunturissa teltoissa.

Hämmästyin kuinka kovaa vauhtia näkövammaiset kävelivät ja kuinka positiivisia he olivat. He olivat erityisen iloisia, kun poimimme heille mustikoita maisteltaviksi. Tekee kuulema hyvää verkkokalvolle…

Tunturikasvien paras kukinta-aika oli jo mennyt ohi, mutta tein hienoja löytöjä puronvarsilta ja lumenviipymäpaikoilta. Nyt ymmärrän miksi kirjoissa ylistetään tunturikatkeron sinistä väriä. Sellaista sinisyyttä ei löydy muualta! Olin haltioissani. En oikein pidä katkero-nimestä… kuulostaa niin negatiiviselta ja aivan turhaan. Löysin Suomessa rauhoitetun (vaan ei Ruotsissa) suippohärkylän, muovilta tuntuvan saniaisen. Täällä pystyin taittamaan siitä näytteen kuivattavaksi omaan tunturikasviooni.

Tunturiin näkövammaisten kanssa

Elokuun 2. 2009

Teemme parin päivän vaelluksen tunturiin Hemavanin lähelle näkövammaisten kanssa. Saa nähdä millaista on ohjata maastossa ihmistä, jonka “silmät” ovat kepin kosketuksessa ja toisen henkilön kertoman varassa. Ruoan valmistus ja yöpyminen teltassa tarjoavat varmaan omat haasteensa.

Olen miettinyt kuinka tuoda esille teemaamme tunturikasveja, kun katselu ei ole mahdollista. Onhan käytössä muut aistit, ehkä jopa herkistyneinä. Miltä kasvit tuntuvat koskettaessa? Miltä tuntuu töppövillan ja kissankäpälän pehmeys, katajan karheus, yökönlehtien tahmeus, liekovarpion kantikkuus… Mitkä kasvit tuoksuvat hyvälle? Kirjojen mukaan lapinkuusio tuoksuu ruusulle ja ruusujuuri tuoksuu hyvälle omien kokemusteni mukaan. Mitä kasveja voi maistella? Ainakin väinönputkea monine terveysvaikutuksineen, hapron raparperimaista hapokkuutta ja erilaisia marjoja, jos ovat ehtineet kypsyä. Kasveista voi kertoa monenlaista: näkönsä myöhemmin elämässään menettäneillä on mielikuva väreistä tallella.

Miltä tunturituuli kuulostaa ja tuntuu iholla? Lintujen ääntelyä voi kuunnella. Ja sitten se mielenkiintoisin asia… kuinka sen nyt sanoisi… tunturin kosketus tai energia tai avaran tilan voima. Ei sitä voi määritellä, mutta tuntea sen voi. Toivottavasti.