Arkistot kuukaudelle Syyskuu, 2009

Primitiiviviikko (taas)

Syyskuun 27. 2009

Asumme ensi viikon metsässä vähällä varustuksella viime syksyn malliin. Nuoret kurssikaverini odottavat innolla elämistä ilman telttaa, makuupussia ja kattilaa syksyn koleudessa. He toivovat saavansa kokea ankaria olosuhteita. Minä taas aion soveltaa primitiivisyyden asteen itselleni sopivaksi. Tuokohan ikä mukanaan mukavuudenhalua? En tosiaankaan löydä paloa kokeilla kaiken virittämistä äärimmilleen. Palelemista, niin ettei voi nukkua. Vain kylmän veden juomista, kun muutenkin paleltaa.

Olemme saaneet listan luvallisista ruoka-aineista: sovittu määrä jauhoa, lihaa, kananmunia, juureksia, pähkinöitä ja voita. Lisäksi koetamme kalastaa. Ruoka valmistetaan maakuopassa kuumennettujen kivien avulla tai nuotion päälle asetetulla liuskekivellä.

Suuri osa ajasta ja energiasta tulee kulumaan majoitteen rakentamisesssa, polttopuun hankkimisessa ja pilkkomisessa sekä kivien kuumentamisessa ruoanvalmistusta ja nukkumapaikan lämmittämistä varten. Lisäksi ohjelmaan kuuluu päivittäin kilpailuja television selviytymisohjelmien tapaan.  Jokainen suunnittelee yhden kisan ja varaa voittajalle jonkin ruokapalkinnon. Kisassa viimeiseksi jäänyt menettää kilpailuoikeuden jatkossa. Minä aion tehdä kasviradan, jossa kilpailijat saavat tunnistaa kasveja. Palkintona Fazerin Sinistä. Suomalaista.

Aion suoda itselleni ohi sääntöjen ns. maavaatteen eli suuren vedenpitävän kankaan suojan rakentamista varten, makuupussin ja -alustan sekä kattilan veden lämmittämistä varten. Opin varmasti asioita myös tällä tavalla. Sääennusteen mukaan yölämpötilat laskevat nollan paikkeille ja päivisinkin saamme tyytyä noin viiteen lämpöasteeseen. Lisäksi navakka tuuli alkuviikosta pitää huolen siitä, että saamme varsinaisen kylmäkäsittelyn.

Eilen tapasin vuosijuhlassa 80-luvulla opiskelleita tunturioppaita. Nautin saadessani keskustella ikäisteni kanssa ihmisenä kasvamisesta ja elämän vaikeudesta. Ymmärsin paremmin itseäni ja tunsin eheytyväni. Nyt taas jaksan.

Suomi-ikävä

Syyskuun 22. 2009

On tainnut tulla yliannostus raikasta ulkoilmaa, kun kotona kaappien järjestelykin tuntuu mukavalta. Pitkät retket ovat takanapäin, jatkossa palaamme kotiin ainakin viikonlopuksi. Tällä viikolla innokkaimmat metsästävät pienriistaa ja koettavat onneaan uudestaan metsästäjäntutkinnossa. Lisäksi valmistelemme koulun 50-vuotis ja tunturiopaskoulutuksen 30-vuotisjuhlia. Kuivaamme kiloittain hedelmiä, kasviksia ja lihaa ruokakojujamme varten.

Minä suunnittelen vastuuviikkoani (vko 41) teemaltaan Kulttuuri. Sen otsikon alle voi sijoittaa vapaasti monennäköistä, vain mielikuvitus ja - raha asettavat rajoituksia. Aiomme vierailla mm. Lyckselen Eläinpuistossa, joka on erikoistunut pohjoisen eläimiin. Yhdistän vierailuun tehtävän, jossa pareittain kerromme toisillemme eläimistä sillä ajatuksella, että olisimme saaneet eläimestä retkellä jonkin havainnon.

Toinen mielenkiintoinen eläinpaikka on Umeån suunnalla sijaitseva Älgens Hus, jossa ruotsalaisten rakastama eläin, hirvi on tuotteistettu. Siellä pääsee hirven lähelle, jopa silittämään sitä sekä saa tietoa eläimestä monessa muodossa. Tosin yrittäjä kertoi, että vierailumme ajoittuu hirvien kiima-aikaan, jolloin niiden käyttäytyminen on erilaista…

Samalla reissulla urheilemme Euroopan suurimmassa urheiluhallissa IKSUssa Umeåssa. Siellä riittää kurssitarjontaa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Voi kun olisi ihanaa tilata kylpylän puolelta jokin hoito, mutta opintotuki ei taida riittää siihen.

On mielenkiintoista nähdä millaista satoa tulee antamastani tehtävästä. Kukin lukee jonkin tuntureihin tai pohjoiseen liittyvän kirjan ja kertoo siitä. Vaihtoehtona on kertoa jostakin kuvataiteilijasta tai säveltäjästä. Itse näytän lahjaksi saamani maailman vanhimpana pidetyn dokumenttielokuvan Nanook of the North. Nanook- pakkasen poika (1922) kuvaa eskimoperheen elämää. Elokuva alkaa siitä, kun pieni kajakki rantautuu ja sieltä nousee yksi toisensa jälkeen ulos, koko perhe pientä koiranpentua myöten.  Arktiset olosuhteet ja taistelu elämästä näkyvät kaikessa, mutta lämpö ja huumorikin pilkahtelee.

Niin… ja sitten minulla on kova Suomi-ikävä! Olen hoitanut tautia katselemalla netin kautta suomalaisia televisio-ohjelmia (Kotikatu, Jopet-show, Avaraluonto, Elämä pelissä jne). Olen soitellut Suomeen etukäteen maksetulla liittymällä, joten se lysti ei kestänyt kauan. Onneksi on tämä blogi, johon saan kirjoittaa äidinkielellä, siis tunnekielellä. Lukijoiden kommentit piristävät kummasti arkea. Syksyn saapuminen tuntuu jotenkin uhkaavalta: illat pimenevät, sää kylmenee ja minua väsyttää. Sydänystävät ovat Suomessa. Miten se meni… no, kyllä se siitä!

Jäätiköllä

Syyskuun 18. 2009

Kuvat: Markus Perttunen

Jäätikkökurssilla tutustuin jäätiköiden lisäksi omaan rajallisuuteen sekä erilaisuuden tunteesen. En ole fyysisesti niin vahva kuin useimmat säännöllisesti treenaavat kurssikaverini. Kaipasin elämääni enemmän henkisyyttä ja vähemmän suorittamista. Sateinen ja tuulinen sää, päiväkausia jatkunut syysmyrsky repi hajalle useita laatutelttojamme ja imi voimani. Siirryimme asumaan mökkiin, josta pelkkä nouseminen jäätikölle vei puolitoista tuntia ja vaati melkoisesti voimia.

Jäätiköllä läpimärkänä ja kylmissäni halusin vain suojaan, turvaan. Jäätikkö tuntui siinä vaiheessa luotaantyöntävältä: katseeni kiinnittyi kuolleisiin tunturisopuleihin sulamisvesien lirinässä. Jäin mökille muiden viettäessä pitkiä päiviä jäätiköllä palaten uitettuina koirina takaisin. Siivosin mökkiä, poimin mustikoita, lepäsin ja painin riittämättömyyden tunteen kanssa. Seurasin muiden kurssilaisten ponnisteluja flunssaisina ja ihmettelin, mistä he löytävät sisäisen palon. Yhtenä päivänä kaikkien ollessa väsyneitä sään aiheuttamaan ylimääräiseen rasitukseen teimme pelastusharjoituksia mökin pihalla.

Sitten kurssin seitsemäntenä päivänä sää muuttui suopeammaksi. Tuuli hellitti, sade hiipui. Kuljimme köysistössä jäätiköllä jääraudat jaloissa ja jäähakku kädessä. Tasaisin rauhallisin askelin nousimme jäätikköä ylöspäin. Ylitimme turkoosin sinisiä, syviä railoja. Kauniita, mutta vaarallisia, jos riittävät taidot ja välineet puuttuvat. Välillä kurssin vetäjä porasi turvaksemme jäähän ruuveja, joihin kiinnitimme köyden taiteillessamme kapeaa jääkaistaletta pitkin railon toiselle puolelle. Jännittävää ja hauskaa! Katselin ihastuksissani jään muotoja ja värejä!

Jäätiköllä kulkeminen vaatii voimia, pelastustaitoja ja tietoa. Kurssiin kuului runsaasti pelastusharjoituksia esim. railoon tipahtaneen saamiseksi ylös. Harjoitellessani jäätiköllä asiaa huomasin, etten jaksa pitää railoon tipahtanutta yksin niin kauan, että saan rakennettua ankkurin, jonka varaan painon voi siirtää. Siispä voin lähteä jäätikölle turvallisesti vähintään kolmen ihmisen köysistössä, jossa kaksi muuta pystyvät pelastamaan tarvittaessa.

Viimeisenä jäätikköpäivänä aurinko paistoi kesäisesti ja saimme valita lähteäkö jäätikköretkelle vai jääkiipeilläkö. Ilman muuta halusin nähdä jäätikköä lisää. Kuljimme alueella, jossa jää oli poimuttunut korkeiksi huipuiksi ja syviksi railoiksi. Kuinka kaunista ja jännittävää siellä kulkeminen olikaan! Välillä jännitti (pelotti), kun hyppäsin leveän railon yli ja askeleeni ei ihan riittänytkään… Onneksi köysi oli tiukalla ja hakku kädessä.

Totesimme, että reittimme ei sovi korkeanpaikankammoiselle saatellessamme yhtä retkeilijää takaisin tasaisemmalle jäätikölle. Ylitimme puuskaisessa tuulessa pitkän kapean jääkaistaleen istuen kuin hevosen selässä ja raahautuen varovasti eteenpäin. Vaikka köysi oli kiinni jääruuveissa, syvät railot molemmin puolin saivat haukkomaan henkeä. Retken päätyttyä olin niin poikki, että lensin naamalleni jäälle.

Yhteisasuminen ahtaasti kaaoksessa rasitti minua aika lailla. Jäädessäni päivällä mökille saatoin harjata lattialta kilon hiekkaa ja laitella paikkoja järjestykseen, mutta muina päivinä ponnistelin henkisesti sietääkseni sekamelskaa.

Viimeisenä iltana lämmitimme norjalaisen puusaunan. Saunoin yksin miedossa lämmössä. Tuntui hyvältä tuntea lämpö iholla, kuunnella tulen rätinää, löylyveden sihinää kiukaalla ja vain olla. Olla.

Jäätiköille Norjaan

Syyskuun 6. 2009

Lepopäivät kuluivat nopeasti. Sarekin sulattelu on kesken, mutta Oxtindanin jäätiköt kutsuvat huomisesta alkaen kymmeneksi päiväksi. Kurssilla opimme liikkumaan turvallisesti jäätiköllä. Koulutukseen kuuluu mm. jäätikkövaellusta, köysistössä kulkemista, railosta pelastamista, jääkiipeilyä ja valloitamme jonkin huipun. Jäähakku ja -raudat sekä kiipeilyvälineet tulevat tutuiksi. Homma on kuulema aika märkää ja kylmää. Teltta-asumista taas edessä ja retkiruokien keittelemistä.

Kohtaaminen hirven kanssa Sarekissa

Syyskuun 5. 2009

Kuvat: Magnus Brogren

Ekat kuvat Sarekista

Syyskuun 4. 2009

Sarek kauneimmillaan! Kuvat: Joel Jemander

Puolet luokasta vaeltamassa Rapadalenissa vesisateessa. Minä hymyilen vasemmalla.

Jäätiköiltä valuvasta vedestä muodostuva Rapaälven (Rahpaädno) mutkittelee ja pyörteilee. Vesi on sameaa, mutta juomakelpoista.

Sateiden vuoksi Rapadalenissa kahlattavia ylityksiä löytyi tuon tuosta. Kukin hoiti sen tyylillään. Kuvat: Joel Jemander

Sarekin kokemuksia

Syyskuun 3. 2009

Ehdotan Abrahamssonin Sarekin ylistysrunoon lisättäväksi: “Missään sääennusteet eivät mene niin pieleen kuin Sarekissa!” Saimme kylpeä auringossa viisi ensimmäistä vaelluspäivää, sitten toiset viisi päivää satoi välillä tihuuttaen, välillä kuin saavista kaataen. Tallustelin lopulta kumisaappaissani ainoana, jonka kengät eivät olleet läpimärät.

Sarekissa kulkiessani olin tyytyväinen siihen, että olin lukenut huolella reittikuvauksia etukäteen (Sarek Turbeskrivningar, Claes Grundsten). Tiesimme pienryhmässä kulkiessamme mistä kannattaisi etsiä joen ylityspaikkoja, miten välttää pahimmat pajukot, minkä tunturin laelle kiipeäminen on “helppoa”, mutta tarjoaa kuitenkin upeat maisemat jne. Toisen hyvän kirjan sain käsiini vasta reissun jälkeen (Vildmarksvandring i Sarek, Berggren & Hjort, 2007).

Sarekissa ei voi kuitenkaan laskea varman päälle. Kadotimme polun silloin harvoin, kun sellainen oli tarjolla. Välillä rämmimme pajukossa, välillä kulku oli kepeää, välillä lieju litisi kenkien alla, välillä koikkelehdimme kivikossa.

Rinkkani oli yksi raskaimmista, astuin suuren rinkan ansaan. Mitään minulta ei puuttunut leirissä, saatoin tarjota teltassamme asuville kunnon sadevaatteet pissareissulle ja viimeisenä päivänä jakaa ruokaa nälkäisille. Mutta on se vaan niin työlästä kantaa rinkkaa, varsinkin nousuissa. Mielessäni kävi ajatus, että mitähän vikaa minulla on päässä, kun hakeudun näin rankkoihin tilanteisiin. Retki palkitsi kuitenkin avokätisesti toisina hetkinä.

Ehdottomasti hienointa oli päiväretki 1952 metriä merenpinnan yläpuolelle kohoavan Vuojnestjåhkkån huipulle. Kiipeäminen tuntui työläältä ja kesti kauan, vaikka kyseistä tunturia pidetään yhtenä Sarekin helpoimmin saavutettavista huipuista. Kuvittelimme jo puolivälissä olevamme lähellä huippua. Kuinka monesti kuulinkaan: “Vain viisi minuuttia jäljellä.” Korkeuseroa leiristä kertyi noin 1100 m, suurimmaksi osaksi kivikkoa. Maisemat huipulla aukaisivat uuden maailman! On vaikea löytää sanoja kuvaamaan sitä uljautta, laitan myöhemmin kuvia blogiin. Tunne siitä, että on maailman katolla. Vieressä jyrkkä pudotus, eri puolilla tunturin huippuja ja jäätiköitä. Lähes tyyntä, poutaa. Emme nähneet aivan Kebnekaiselle saakka, mutta kaus kuitenkin. Viivyimme terävällä huipulla ainakin puoli tuntia, söimme eväitä, katselimme, valokuvasimme. Leiriin palasimme jalat kipeinä, nälkäisinä ja väsyneinä kahdeksan tunnin jälkeen, mutta sieluun jäi uudenlainen tunturin kosketus.

Yhtenä poutapäivänä vietimme pitkän lounastauon tunturissa ja nukuimme päiväunet imien tunturituulen ja auringon energiaa. Suosittelen! Jäätiköiltä valuvista vesistä koostuvat joet ovat todella kylmiä peseytymiseen, pystyin vain hätäisesti huuhtomaan itseäni. Kerran osuimme matalan lammikon luokse, jossa sukelsimme ja pesimme hiukset. Sen jälkeen tuntui niin puhtaalta, raikkaalta, uudelta. En olisi halunnut pukea vaatteita päälle, kunnes pilvi peitti auringon ja vaatteet tulivat tarpeeseen.

Kauniissa Snavvavaggenissa kokoonnuimme yhteen koko luokan kanssa. Aioimme nukkua kaksi yötä samassa paikassa, päivällä tarkkailisimme Rapadalenin eläimiä  ja huiputtaisimme lähitunturin. Päivän rankkasade piti meidät kuitenkin visusti teltassa. Pakollinen lepopäivä teki hyvää. Helposti käy niin, että vaeltaja haluaa kokea paljon, eikä malta levätä. Snavvavaggenista avautuva maisema on kuuluisa, vehreä Rapadalen mutkittelevalla joella avautuu alhaalla. Maisemaa Sarvesvaggen suuntaan näytetään usein tv:ssä Sarekista puhuttaessa.

Loppumatkan kuljimme Rapadalenissa, mikä on kuulema Ruotsin helmiä. Hmmm, ei aivan auennut minulle, kun ylitimme sateiden takia pursuavia kylmiä jokia vesisateessa ja talsimme liejuista polkua tai märkää rehevää tunturikoivikkoa korkeassa aluskasvillisuudessa. Joen ylityksiä tuli niin tiheään, että kyllästyttyäni vaihtamaan kumisaappaita ja avantouintitossuja edestakaisin talsin monta kilometriä pienissä tossuissa lahkeet ylhäällä. Kylmää.

Viimeisenä vaelluspäivänä kärsin migreenistä. Nukuin aamupäivän, kun muut osallistuivat yhteiseen ohjelmaan leirissä. Lähtiessämme vaeltamaan kurssikaverini tarjoutuivat kantamaan osan tavaroistani. Joen ylityksessä vesi tuntui kivuliaan kylmältä, olin vähällä kääntyä takaisin. Kirosin mielessäni Rapadalenin rapaisuutta ja kulkemisen raskautta. Sitten kuulin kurssikaverini sanovan: “Riitta, tunnen itseni vahvaksi. Voin kantaa rinkkaasi nyt, kun kiipeämme hankalassa maastosa.” Tajusin, että tässä porukassa autetaan niin paljon, kuin apua tarvitaan. Itkin vesipisaroiden suojassa helpotuksen tunteesta. Tunsin voimieni palautuvan ja päänsäryn helpottavan.

Rapadalen palkitsi aikanaan. Sateessa talsiessamme huomasimme yhtäkkiä valtavan uroshirven lähellä, vain kolmenkymmenen metrin päässä meistä. Sarekissa asuu Euroopan suurimmat hirvet. Komeilla lapiosarvilla varustettu hirvi käyttäytyi flegmaattisesti, söi kaikessa rauhassa, eikä näyttänyt häiriintyvän meistä millään lailla. Epätodellinen tunne. Sarekissa metsästäjä ei häiritse hirven rauhaa. Hirvi asteli hitaasti ja arvokkaasti lähemmäs meitä, näykki välillä oksia ja kävi katsomassa noin seitemän metrin päässä lähinnä ollutta vaeltajaa. Laitan kuvia blogiin myöhemmin. Itse tarkastin jo varmuuden vuoksi minkä puun taakse koettaisin väistää tarvittaessa. Sitten hirvi asteli rauhallisesti kauemmas. Kysyin lähimpänä olleelta, pelottiko häntä. Hän vastasi: “Toistin itselleni, että kiima-aika ei ole vielä alkanut. Se alkaa vasta kuukauden kuluttua.” Kiima-aikaan huonolla tuurilla hirvi voi hermostua ihmiseen.

Nukuimme kaksi viimeistä yötä 100-vuotiaan kansallispuiston rajalla Nammasjin vieressä. Saavuimme paikalle viimeisenä ja jouduimme tyytymään jäljelle jääneeseen telttapaikkaan hiekalla. Vein nälkäisiä kurssikavereitani sieniretkelle koivikkoon, josta poimimme haperoita ja kehnäsieniä. Jatkaessani retkeä yksin muutamien yksittäisten kynttiläkuusten luokse löysin hirven lapiosarvet. Kouluttajan mukaan pienet, mutta minun mielestäni aikamoiset. Yöllä satoi kaatamalla, teltan eteisessä veden pinta alkoi nousta uhkaavasti. Oli tehtävä jotakin. Osa porukasta kömpi ulos kaivamaan ojia teltan alle, minä vedin sisältä päin sisätelttaa ja tavaroita yhteen nurkkaan ojituksen ajaksi. Pysyimme kuivina yön.

Aamulla jännitimme tulisiko helikopteri hakemaan meitä sumuisessa säässä. Iloitsimme kuullessamme pörinän ja istuimme ohjeiden mukaisesti rinkkojen päällä kopterin laskeutuessa. Saimme katsella helikopterista kulkemamme reitin, näimme muutamia hirviä ja merikotkan ylhäältä päin. Aika hienoa!