Arkistot kuukaudelle Joulukuu, 2009

Kummitytön kanssa hiihtämässä ja Kukka-koiraa muistelemassa

Joulukuun 25. 2009

On tainnut kummityttö tulla tätiinsä ainakin hiihtoinnostuksen osalta. Hiihdimme monta kertaa päivässä polkien omia latuja mummolan pihapiiriin vaikka pakkanen paukkui tai pyry puhalsi lunta vaakatasossa. Savossa hiihtokelit alkoivat vasta joulun alla. Leikillisesti ajattelen, että toin lumen mukanani joululomareissulla, sillä ensi lumi saapui mukanani Uumajaan, Vaasaan ja Savoonkin pienellä viiveellä. Sain toimia lumen lähettiläänä, kelpo virka!

Pakkasella sopiva pukeutuminen ei ole välttämättä kaikilla hallussa. Mietin, että ainakin siinä taidossa olen saanut hyvää oppia tunturiopaskoulutuksessa. Arvostan muun muassa villakerrastoja, huopatossuja ja kunnollista huppua takissa.

Kävimme kummitytön kanssa viime kesänä kuolleen Kukka-koiran haudalla monta kertaa. Koristelimme haudan havuilla, kynttilällä ja kummityttö halusi asetella sinne vielä kolme piparihahmoa: koiran ja kaksi ihmistä. Hän jutteli haudalla kuulumisiaan Kukalle, kertoi mm. mitä joulupukki toi lahjaksi. Luontevaa ja välitöntä.

Luimme kummitytön kanssa netistä lasten jouluisen kirjoituskilpailun satoa ja tuomarin kirjoittamia kannustavia kommentteja tarinoihin. Kummityttö innostui sitten kirjoittamaan itsekin tarinaa ja minun tehtäväksi jäi kommentointi. Sitten vaihdoimme rooleja. Seuraavassa kirjoittamani tarina ja kahdeksan vuotiaan koskettava ”tuomarikommentti”.

Tarina: Kukka ja Pikku Kukka

Kukka-koira oli jo vanha ja raihnainen. Se eleli maalla mummolassa rauhallista elämää. Lopulta oli tehtävä vaikea päätös. Sen oli aika siirtyä koirien taivaaseen. Niinpä Mamma vei Kukan eläinlääkärille viimeiselle piikille, hautasi koiran ja suri menetettyä ystäväänsä. Kukka palasi usein Mamman luokse unissa ja silloin Mamma saattoi itkeä ikäväänsä. Joulun alla Mamma tassutteli huopatossuissa joulumyyjäisissä. Yhtäkkiä hän jäi tuijottamaan lumoutuneena yhtä myytävää tuotetta. Pöydällä tuntui katselevan Pikku-Kukka muiden huovutettujen koirien joukossa. Mamma ajatteli ensin, että nyt täytyy olla säästäväinen eikä tunteellinen ja koetti lähteä kotiin. Pikku-Kukka oli kuitenkin jo tehnyt lähtemättömän vaikutuksen ja Mamma palasi takaisin ostamaan sen. Nyt pehmeä Pikku-Kukka voi seurata mukana reissuilla ja tuoda hyvää mieltä.

Kommentti: Kukka oli elänyt jo kauan. Unet olivat hyvin surullisia ja pikku kukka oli varmaan saman tuntuinen kun huopa kenkäsi ja varmaan suloinen. Älä hukkaa pikku kukkaa, koska kukka on arvokas.

Pelon hallintaa

Joulukuun 22. 2009

Pakkanen on paukkunut kahdessakymmenessä asteessa, joten lampien ja järvien jäät ovat vahvistuneet. Houkuttelin kymmitytön mummolassa pimeällä lammen jäälle hiihtämään. Eno oli käynyt siellä luistelemassa jo monta kertaa ja minäkin liu´uttelin päivällä useita kilometrejä. Otsalampun valon lisäksi sujautimme mukaan taskulampun siltä varalta, että otsalampun akku tyhjenee pakkasella yllättäen. Matkalla kävimme sytyttämässä kynttilän Kukka-koiran haudalle ja lauloimme siellä yhdessä Tuiki tuiki tähtönen. Kummityttö kertoi tuntevansa olonsa turvalliseksi haudalla, kun tietää Kukan olevan siinä lähellä.

Kävelymatka synkän metsän läpi taittui tädin kainaloon tiiviisti painautuneena. Rannassa napsautettiin sukset jalkaan. Jää piti ääntä, pettääkö se? Kerroin, että vesi laajenee jäätyessään ja kun jää ei enää muuten mahdu olemaan, niin se halkeilee. Syntyy railoja ja siitä voi kuulua koviakin ääniä. Jää kyllä kestää. Kukka-koira pelkäsi jään ääniä aikoinaan niin paljon, että ei halunnut enää juoksennella jäällä. Kummityttö hiihti epäröiden aivan minun kainalossa. Toisen jään raksahduksen jälkeen käännyimme takaisin.

Pysähdyimme katselemaan tähtitaivasta. Neuvoin Otavan tähtikuvion, kummitytön mielestä se näytti ostoskärryiltä. Kerroin aina etsiväni Otavan taivaalta ja tuntevani sitten oloni turvalliseksi. Kummityttökin aikoi tehdä jatkossa niin. Sydämessä läikähti. Taitoimme kotimatkalla Kukan haudalle vielä havuja koristeeksi ja lauloimme yhden joululaulun.

Seuraavana päivänä pohdimme luistelemaan lähtöä. Kummityttö epäröi, että jos jäältä taas kuuluu pelottavia ääniä. Sanoin, että Pakkasukko se siellä vain pelottelee. Kokeilee, saako säikäitettyä pelkurit pois. Siihen kummityttö vastasi napakasti, että minua se ei ainakaan pelottele enää pois. Turha yrittää! Niinpä läksimme luistelemaan ja tällä kertaa jää pysyi hiljaisena.

Tapaamisen riemua

Joulukuun 18. 2009

Matkustaminen sujui tällä kertaa miellyttävästi. Sopivan lyhyet matkapäivät, hyvin suunnitellut yöpymiset ja ennen kaikkea runsas ensilumen sataminen yöpymiskaupungeissa ilahduttivat. Uumaja ja Vaasa näyttivät aamulla herätessäni erilaisilta, puhtaan valkoisilta ja hiljaisilta. Jouluisilta. Vaasassa olisin voinut vaikka hiihtää hotellilta linja-autoasemalle puistoa pitkin! Hillitsin kuitenkin itseni, pidin sukset tiukasti pussissa ja sen sijaan kirmailin huopatossuissa pitkin puistoja. Paksu kerros ihanan hötöistä pakkaslunta tuoksui raikkaalta ja vaimensi kaupungin äänet. Mietin jälleen, kuinka kaunista lumi on! Tunsin itseni onnelliseksi.

Kummityttö hyppäsi kaulaan heti tavatessamme ja esitteli jälleen kerran valokuviaan. Hän kertoi jokaisesta luokkakaveristaan kuinka nauravaisia he ovat. Viimeisenä hän osoitti omaa kuvaansa ja totesi: “Ja minä nauran kuin räkättirastas!”.

Kummitytön koulun joulujuhla pidettiin hyvissä ajoin ennen joulua. Hän esitti iloisena porsasta vaaleanpunainen iso kärsä naamallaan. Askel oli kevyt ja esiintyminen maistui toisten kakkosluokkalaisten kanssa.

Tänään kävimme kahdestaan ostamassa irtokarkkeja piparkakkumökin leipomista varten. Näimme erilaisissa karkeissa vaikka mitä uutta kuten paistetun makkaran, jolunauhan, paketteja, koiran talutushihnan jne. Mummolassa sitten leivotaan viikonloppuna retkiteeman mukaisesti laavu, nuotio, eläimiä, kuusi ja tietenkin meidät itsemme sinne retkeilemään. Koristeeksi valitsimme erityisen paljon sydämen muotoisia karkkeja.

Kummityttö miettii silloin tällöin erästä sopimaamme asiaa.  Olen luvannut viedä hänet retkelle tunturiin sitten, kun hän täyttää kymmenen vuotta. Tässä on vielä reilu vuosi aikaa pohtia ja suunnitella.

Joulumatkatunnelmia

Joulukuun 14. 2009

Näin tehdään joulusiivous lyhyellä kaavalla. Normaalin viikkosiivouksen lisäksi vaihdetaan imuriin pölypussi. Vanhat pölyt joutavat menemään ja tilalle vaihdetaan uusi tyhjä pölypussi odottamaan tulevia siivouksia.

Kohta hyppään bussiin, jolloin monivaiheinen joulumatkani Suomeen alkaa. Ulkona on kahdeksan astetta pakkasta ja lumihiutaleita leijailee. Kello on puoli kaksi iltapäivällä ja huomaan jo ilmassa sinisyyttä. Alkaa hämärtää. On vuoden pimeintä aikaa.

Kävin aamulla hiihtämässä lumisessa kuusimetsässä. Kirjanpitoni mukaan olen taivaltanut suksilla jo lähes 250 km tänä talvena. Aika hyvin, kun käsittääkseni Etelä-ja Keski-Suomessa ei ole edes vielä maa valkoisena, mutta täällä Ruotsin Lapissa on ollut talvi jo pitkään. Monen lähimatka taittuu täällä potkukelkalla, niitä näkee parkissa kauppojen edessä pitkät rivit.

Tänään istun bussikyydissä ainoastaan Uumajaan saakka. Illalla haistelen kaupungin joulutunnelmaa ja painan pääni retkeilymajan tyynylle omilla lakanoilla. Huomenna laiva kuljettaa minut Vaasaan, jossa yövyn ylellisesti hotellissa. Aion nauttia joka hetkestä saamani lahjakortin turvin. Bussikyyti vie sitten minut Savoon Kuopioon joksikin aikaa, kunnes jatkan matkaani joulupukin luokse Rovaniemelle. Siellä syntyy näinä päivinä lapsi, joulun ihme. Meillä tulee olemaan syntymäpäivä lähekkäin tämän uuden tulokkaan kanssa. Nyt kiiruhdan bussille!

Myhäilyä

Joulukuun 11. 2009

Olen ylpeä itsestäni. Nyt uskallan hehkuttaa asiasta, kun lehti on painettu ja rahat ovat tililläni. Nimittäin palkkio ihka ensimmäisestä lehtiartikkelistani, koko aukeaman jutusta kuvineen. Minua pyydettiin kirjoittamaan Lapissa hiihtämisen ihanuudesta ja kyllähän minä siitä kirjoitan, kun aihe on suoraan sielustani ja sydämestäni. Loksahtavat ne palaset joskus kohdalleen minunkin elämässäni! Samalla sain muutamia uusia tilauksia. Nyt on koossa matkarahat jouluksi Suomeen sekä mahdollisuus hankkia pieniä joululahjoja läheisille.

Tärkeintä kuitenkin on uuden oven aukeaminen elämässä. Jospa voisin elättää itseäni edes vähän kirjoittamalla silloin tällöin minulle rakkaista aiheista. Olisi tässä jo aika oppia itse kalastamaan… Niin, se lehti on Suksee, Lappland hotellien oma lehti, joka tavoittaa huikean lukijamäärän.

Silloin tällöin mieleeni puikahtaa ajatus siitä, mitä Tunturin kosketus-blogille tapahtuu sitten, kun opinnot Ruotsissa päättyvät. Jäljellä on vielä yksi lukukausi, mutta se menee nopeasti. Moni miettii jo elämäänsä opintojemme jälkeen. Joku päämäärätietoisena, joku toinen epävarmana tulevaisuudesta. Minä ehkä siltä väliltä, mutta yritän luottaa, että asiat järjestyvät. Olen oppinut ainakin yhden arvokkaan asian vuosien varrella. Voin elää ulkoisesti vaatimattomasti, kun tunnistan mitkä asiat ovat aidosti tärkeitä elämässäni. Silloin vapaudun uhraamasta itseäni sokeasti taloudellisten menestysmerkkien haalimiselle.

Jaaha, palataanpa maan pinnalle ja mäenlaskuun Hemavanissa. Saimme viikon harjoitella vapaasti alppi- tai telemarklaskua. Siskon hienot tellusukset jalassa nousin hissillä Hemavanissa mäen päälle. Vasta siellä muistin, että enhän minä uskalla laskea näin jyrkästä mäestä. Maisemat olivat oikein hienot, katselin valkoisia tuntureita ja haukoin henkeä miettiessäni alasmenoa. En muistanut yhtään mitään viime talven kurssien opeista ja ketään tuttua ei sattunut paikalle.

Olin aika paniikissa ja lupasin itselleni, että jos vain jotenkin pääsen alas, niin voin lähteä sitten tuttuun tapaan latusuksilla lenkille. En oikein muista kuinka pääsin alas, mutta sen sijaan muistan oikein hyvin, kuinka helpolta ja turvalliselta perinteinen hiihto tuntui. Iltapäivällä kurssikaverit saivat kuin saivatkin houkuteltua minut takaisin mäkeen, mutta ymmärsin pysyä rinteen loivassa alaosassa. Kurssikaverin perässä laskemalla sain tuntumaa telemarkiin ja tunsin oloni turvalliseksi.

Seuraavina päivinä tapahtui pientä edistymistä, sain ohjausta ja kannustusta. Laskin ylhäältä alas ja minua ei pelottanut enää niin paljoa. Oppiminen on hidasta, mutta sitä tapahtuu. Saa nähdä kuinka käy tammikuussa, kun koetan täydentää viime talvena reputtamaani tellukurssia. Laskettelun opettelu on ehkä helpompaa nuorena.

Mäenlaskua Hemavanissa

Joulukuun 7. 2009

Tämä viikko hiotaan mäenlaskutaitoja Hemavanissa. Monien mielestä ehkä parasta mitä voi kuvitella. Mikä minua vaivaa kun en hihku innostuksesta? Kaamosväsymys painaa, vaikka olen jaksanut pitää hyvin kiinni valoisan aikaan ulkoilusta, runsaasti kasviksia sisältävästä ravinnosta vitamiinikuurilla täydennettynä sekä taatusti riittävästä yöunesta. Tunnen eniten tyytyväisyyttä hiihtäessäni yksikseni pitkin metsiä. Olen sivakoinut jo pari sataa kilometriä näillä lumilla.

Väsymys vie ilon tekemisestä ja huomaan ärsyyntyväni asioista, jotka eivät tavallisesti heilauta minua. Nyt tuntuu erityisen haasteelliselta asua kaaoksessa mökissä toisten kanssa. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa.

Olen suunnitellut Suomeen matkustamisen jouluksi mahdollisimman miellyttävällä tavalla. Yövyn matkalla Savoon Uumajassa ja Vaasassa, jolloin ehdin haistella näiden kaupunkien joulutunnelmaa. Suunnitelmissa on elämysmatka, jolloin matkalla olo on tärkeää. Perille ehditään aikanaan.