Arkistot kuukaudelle Helmikuu, 2010

Mitä tarkoitamme, kun puhumme “kaikista”?

Helmikuun 24. 2010

Olen oivaltanut tänään yhden asian ihmisen taipumuksesta yliyleistää ja yksinkertaistaa asioita. Kerron esimerkit kurssimme elämästä. Kukin on vuorollaan vastuussa yhden viikon ohjelmasta ja yleensä hän tarjoaa viikolla jotakin itseleivottua kahvin kanssa. Mukava tapa. Silloin kun opiskelemme luokkahuoneessa, päivä alkaa yleensä puoli yhdeksältä ja kestää neljään.

Minun vastuuviikollani aloitimme päivät yhdeksältä, kun mielestäni “kaikki” ovat vain tyytyväisä, jos aloitamme vähän myöhemmin. Ehdimme opiskella silti teoriaa niin paljon kuin yhtenä päivänä jaksaa ja saamme edes vähän korvausta ympäripyöreistä retki- ja muista käytännön viikoista.

Yksi tehokas kurssikaverini puolestaan järjesti vastuuviikkonsa opiskelupäivät kahdeksasta viiteen ja päälle vielä iltaohjelmaa. “Kaikki” olisivat hänen mukaansa tyytyväisiä, kun viikkoon kuuluu mahdollisimman paljon ohjelmaa.

Yleensä kahvitarjoilu on runsasta. Kaikki saavat herkutella yllin kyllin ihanilla leipomuksilla. Syömishäiriön kanssa kamppaileva kurssikaverini järjesti vuorollaan tarjoilua muulle luokalle. Hän kertoi jo etukäteen, että hänen leipomansa pullat tulevat olemaan minipullia, jotta “kaikki” jaksavat syödä leivonnaisensa.

Lopultakin tiedän mitä tarkoitetaan, kun puhutaan “kaikista”! Helposti astuu harhaan, että muut ajattelisivat samalla tavalla kuin itse. Toisten ihmisten mielipiteen saa tietoonsa vain kysymällä sitä heiltä. Sen sijaan vallankahvassa oleva voi päättää asioista vedoten siihen, että itse haluaa asioiden toimivan tietyllä tavalla. Muut tyytykööt siihen.

Pienen yksityisen filosofointini lisäksi viikon ohjelmaan kuuluu Tukholman erämessuille valmistautuminen. Messuosastostamme tulee hieno; edellinen kurssi oli palkittu parhaan ständin rakentamisesta. Me aiomme hyödyntää parhaita paloja siitä sekä luoda lisäksi omaa uutta. Messulle luodaan talvinen kolmiulotteinen tunturimaisema: mm. upea suuri tunturikuva taustalla, tekolunta, reittimerkki, suksilla lumeen kiinnitetty teltta ja itsetäyttämäni valkoinen riekko syömässä tunturikoivun silmuja. Messuvieraat saavat maistella retkelle sopivaa ja terveellitä naposteltavaa, itse kuivattamiamme hedelmänpaloja. Olemme varmasti hyvää mainosta oppilaitoksemme tunturiopaskoulutukselle!

Kehityskeskustelua ja teknisiä apuvälineitä tunturissa

Helmikuun 21. 2010

Viime viikko oltiin kotosalla ja opiskeltiin enimmäkseen luokkahuoneessa. Minun on vaikea jaksaa sellaista opiskelutahtia, jossa seitsenpäiväisen tiiviin viikon jatkoksi opiskellaan muina miehinä täysi viikko iltaohjelmineen. Nostan hattua sille, että opiskelu nähdään nimenomaan etuoikeutena, mutta näen myös vaaran merkkejä rajattomuudessa. Kivaankin tekemiseen väsyy. Siitäkin tarvitaan etäisyyden ottamista ja uusien näkökulmien hakemista. 

Perehdyimme ajan kanssa tunturissa hyödyllisiin teknisiin apuvälineisiin. Näpelöimme upouusia malleja GPS:stä, säähavaintoasemasta ja lumipiipparista. Olen aika tumpelo käyttämään teknisiä laitteita, mutta ilokseni uusi GPS olikin hyvin yksinkertainen käyttää. Näinhän se pitää olla, että tekniikka palvelee ihmistä. Laitteiden pitää olla niin helppokäyttöisiä, että käyttö onnistuu väsyneenä ja hätääntyneenäkin.

Juttelin kehityskeskustelussa siitä, kuinka olen monesti opiskelun aikana törmännyt voimieni hiipumiseen. Väsähtämistä seuraava epäonnistumisen tai huonouden tunne on nakertanut mieltä. Keskustelun aikana ymmärsin kuitenkin asian toisen puolen.  Olen oppinut ottamaan pieniä lepotaukoja usein sen sijaan, että puurtaisin hammasta purren niin kauan, että palautumiseen tarvitaan pitempi loma. Tunnistan siis rajallisuuteni ja toimin sen mukaan.

Minun on helppo nähdä nuorissa ja fyysisesti vahvoissa kurssikavereissani monenlaisia vahvuuksia, mutta omien vahvuuksieni tunnistaminen ja varsinkin esiin nostaminen onkin toinen juttu. Teki hyvää saada perspektiiviä asiaan. Henkistä pääomaa oppaana toimimiselle olen saanut kuitenkin aivan muualta kuin koulun penkiltä. Olen hyvin kiitollinen Kilpisjärvellä pitkään toimineelle oppaalle, Tunturi-Orvokille hänen näyttämästään mallista toimia oppaana. Luontevasta ja lämpimästä suhtautumisesta asiakkaisiin. Tunteesta, että olen ystävieni kanssa tunturissa. Ehkä avara tunturi saa aikaan jotakin samaa kuin sauna: olemme kaikki yhtä arvokkaita ja - paljaita.

Telemarkia Hemavanissa

Helmikuun 15. 2010

Viime viikko harjoiteltiin tiiviisti telemarkia Hemavanissa. Useimmat suorittivat tellun kakkoskurssin, joka sisälsi seitsemän pitkää päivää vaativaa laskemista ja teoriaa. Minun rahkeeni eivät riitä niin pitkälle, ainakaan tässä vaiheessa. Sen sijaan tein omia telluharjoituksia puoli päivää eli niin kauan kuin jaksoin. Lepotauon jälkeen hiihdin perinteistä upeilla laduilla ylhäällä avotunturissa tai alhaalla tunturikoivikon suojassa.

Löysin lopultakin kehostani oikean telluasennon ja se tuntuu hyvältä! Laskeminen tellutyylillä sujui nyt mallikkaasti loivassa mäessä, mutta paljon on treenattava ennen kuin pystyn laskemaan koko mäen samalla tyylillä. Sain kuitenkin sen verran itseluottamusta, että haluan jatkaa harjoittelemista omin päin ja kuka ties yhtenä kauniina päivänä uskallan laskea koko mäen. On yhtä aikaa jännää ja turhauttavaa harjoitella jotakin uutta taitoa, joka ei luonnistu noin vain. Tarvitaan sitkeyttä, mutta oppimisesta tulee sitäkin palkitsevampi kokemus, kun sen eteen ponnistelee.

Kolkuttelen maastohiihdossa kuudensadan kilometrin rajaa. Vanha äitini sanoi, että nythän sinä hiihdät äitisi nuoruuden lukemia. Varsinainen hiihtäminen kuulema alkaa vastaa kuudensadan kilometrin jälkeen. Mitähän se sitten tarkoittaa? Ehkä hiihto alkaa sujua teknisesti ja kunto on kohdallaan.

En tiedä, mutta minulle on käynyt toisin. Ensimmäisen kerran rakastamani hiihto on alkanut tympiä. Olenko langennut ahneuden ansaan, niellyt liikaa kilometrejä? Lääkkeeksi kokeilen pitää vähän aikaa taukoa ja lyhentää lenkkejä jatkossa. Muuntamalla vähän itämaista viisautta voisin todeta: Mikään ei ole niin tärkeää kuin hiihtäminen. Eikä sekään ole niin kovin tärkeää.

Tuulahdus Jokkmokkin värikkäiltä markkinoilta

Helmikuun 6. 2010

Saamelaistyyliset päähineet ovat hurmaavan kauniita ja karvahatut lämpimiä lähes 30 asteen pakkasessa.

Ihastelin saamelaisasuihin puettuja nukkeja. Näille nukeille on loihdittu asut nahasta. Kuvat: Karhusilta

Jokkmokkin tarjonta oli runsasta, mutta ehdin ja jaksoin vain pieneen osaan kulttuuritarjonnasta mukaan. Osa voimistani hävisi sähellyksessä yöpymisjärjestelyjen kanssa. Iltamyöhään odottelimme kouluttajaamme paikalle neuvomaan telttapaikkaamme, sitten aloimme lapioida lunta väsyneinä 28 asteen pakkasessa todeten, ettei meillä olekaan mahdollisuutta käyttää sisävessaa ja vesihanaa. Kouluttajamme varasi sitten meille minimökin yhdellä puhelinsoitolla muutaman kilometrin päästä, jolloin osa voisi nukkua sisällä ja muut telttailla lähellä. Ajelimme omin päin ristiin rastiin ympäriinsä ennen kuin löysimme mökin. Lopulta meitä nukkui kymmenen henkilöä pikkumökissä kuin sardiinit purkissa. Sain migreenin.

Muutoin Jokkmokk vastasi odotuksiani ja voin suositella markkinoita lämpimästi kaikille saamelaiskulttuurista kiinnostuneille. Ulkokojuissa myydään kaikenlaista tavaraa karvahatuista ja koruista muovipusseihin ja karamelleihin. Mielenkiintoisinta oli katsella vähän sivummalla aitoja saamelaiskäsitöitä ja istahtaa kotaan nuotion äärelle porontaljalle juomaan porolientä ja juttelemaan Jokkmokkilaisen opettajan kanssa.

Saamelaismuseo Ajtte on ainutlaatuinen. Pohjoisen luontoa ja elämää esitellään kaikilla aisteilla nautittavaksi. Sain tarvitsemani rentouttavan tuokion sinirinnan luona, kun se “lauloi” tunturikoivun oksalla dioraamassa aidossa ympäristössään. Tässä museossa on onnistuttu tuomaan esille tietoa visuaalisesti herkullisessa muodossa ja maltettu pysyä riittävän yleisellä tasolla, jotta kuka tahansa pystyy vastaanottamaan tiedon. Osallistuin saamelaisasuisen kokeneen oppaan vetämälle opastetulle kierrokselle ja ymmärsin silloin monta asiaa paitsi näyttelyn sisällöstä myös siitä, kuinka nerokkaasti näyttely on rakennettu. Tänne haluan ilman muuta palata!

Tarjolla oli myös taidenäyttelyitä, luentoja, elokuvia, lastenohjelmaa, konsertteja, oluttelttoja, hengellistä ohjelmaa jne. Olin oikein tyytyväinen valitsemaani konserttiin Buljos Bidus vieraanaan Niko Valkeapää. On jännää, kuinka saamelaismusiikki tuntuu niin hyvältä. Se hoitaa sielua, saamen kieli kuulostaa tutun turvalliselta, vaikka sanoja en ymmärräkään. Musiikissa voi ikään kuin kellua tai olla läsnä kokonaan.

Jokkmokkin markkinoille

Helmikuun 3. 2010

Alkuviikon meillä oli vieraina erityisoppilaita. Järjestimme heille monenlaista aktiviteettia kuten talvisen viisiottelun itse keksityillä lajeilla ja lumen peittämässä kodassa tulella valmistetun lounaan. Lopuksi katselimme kuvia yhteisistä hetkistä ja tulevien tunturioppaiden touhuista. Leivoin heille loppukahveille pannukakkua kermalla ja hillolla. Oli hauska seurata, kuinka pohjaton nälkä teini-ikäisillä pojilla voikaan olla!

Nyt pakkaamme pikaisesti rinkkamme ja lähdemme ajelemaan kohti Jokkmokkin saamelaismarkkinoita. Jokkmokkissa on kova pula yöpymispaikoista, joten me nukumme kolme yötä teltassa. Muutenkin meno on kuulema Villin Lännen touhua, kukin saa huolehtia itsestään niin kuin parhaaksi näkee. Ohjelmatarjonta on ällistyttävän laaja: näyttelyitä, elokuvia, konsertteja, luentoja, lastenohjelmaa, talviaktiviteettejä, markkinakojuja jne. Olen todella innoissani tästä tilaisuudesta. Varasin lipun Buljos Bidusin konserttiin, jonne Niko Valkeapää saapuu kutsuvieraana. Jokkmokkin saamelaismuseo Ajtte on hyvin kuuluisa ja palan halusta tutustua siihen.

Hiihdin itselleni nimpparilahjan

Helmikuun 2. 2010

Ruotsiksi kuvailisin nyt itseäni sanalla “duktig”, sillä hiihdin eilen parinkymmenen asteen pakkasessa kaksikymmentä kilometriä. Moiseen hulluuteen minua innoitti haluni yltää pyöreisiin lukuihin. Sain mieluisan nimipäivälahjan: viisisataa kilometriä sivakointia on takana tänä talvena. Veikkaan, että tuhannen kilometrin raja ylittyy kepeästi kevään mittaan.

Ostin lopultakin kovalle pakkaselle tarkoitettuja voiteita, jotta suksi luistaisi edes vähän kylmimmilläkin keleillä. Olen oppinut pukeutumaan lämpimästi ja kasvot suojaan hupulla tms hengitysilman lämmittämiseksi. Eilen tosin pukeutuminen lipsahti liioittelun puolelle. Suojasin pääni kypärämyssyn lisäksi miesten karvahatulla ja sitten sainkin hiihtää pää märkänä. Karvahattuparka näytti hiihdon jälkeen uitetulta koiralta. On se vaan kumma, kun pakkasellakin saa kärsiä kuumuudesta! Tosissaan treenaava kurssikaverini käyttää kovalla pakkasella porsaan kärsän näköistä hengityssuojainta. Muutoin kuulema on riski saada rasitusastma. Taas yksi hyvä syy yleensä leppoisaan hiihtotahtiini.

Haluan kehittää hiihtoharrastustani jatkossa. Olisi mielenkiintoista hiihtää laturetkiä talvisin ja kirjoittaa niistä juttuja lehtiin tai ainakin blogiin. Sitten voisin kehittää hiihtotekniikkaani osallistumalla maastohiihdon tekniikkakurssille. Vaikka olen melkein “syntynyt” sukset jalassa, ei minulla ole aavistustakaan teorian perusteista tai kuinka opettaa hiihtoa sellaiselle, joka kokeilee sitä ensimmäistä kertaa. Minua hämmästyttää, ettei tunturiopas koulutukseen sisälly lainkaan maastohiihdon opetusta, kun alppihiihtoa kuitenkiin treenataan aika lailla. Mieluisinta hiihtoa minulle on ilman muuta kiitää tai tarpoa keväthangilla tuntureilla. Siinä on täyttymys. Siinä on vapaus. Se on pitkälti henkinen kokemus.

Eilen tapahtui jotakin mielenkiintoista kerätessäni luistavia kilometrejä syrjäisellä tiellä. Huomasin ulkona emolampaan kahden pienen karitsan kanssa. Karitsa makasi lumessa paikallaan, emo ja toinen karitsa seisoivat vieressä. Palattuani jonkin ajan kuluttua takaisin lampaat olivat edelleen siinä. Aloin pohtia, oliko kaikki kunnossa… Hiihdin lampaiden vierelle, jolloin seisaallaan olevat lampaat siirtyivät kauemmas, mutta karitsa vain makasi lumessa. Nostin sen sylissäni lampolan aukosta sisään, mutta se ei edelleenkään pysynyt jaloillaan. Kävin kertomassa tilanteesta isäntäväelle ja he totesivat, että jotakin on vialla ja kiiruhtivat lampolaan. Jatkoin keventynein mielin lenkkiäni. Kuinka helppoa olisikaan ollut vain jatkaa matkaa ajattelemalla, ettei asia kuulu minulle.