Arkistot kuukaudelle Maaliskuu, 2010

Kesäaika tunturissa

Maaliskuun 28. 2010

Viime yönä vaihdettiin kesäaikaan. Muistin sen illalla ja käänsin kelloa valmiiksi tunnilla. Aamulla nukuin kellon herätykseen asti ja läksin aamupalalle hotellille. Siellä selvisi, että olin kääntänyt kelloa väärään suuntaan ja kyselin aamupuuroa kahdeltatoista! Olipa toisilla hauskaa!

Viime viikon aurinkoisesta säästä nauttineet hiihtäjät kyselivät, että paistaako Kilpisjärvellä aina aurinko. Tänään tuuli puhaltaa lunta vaakatasossa, tunturikoivut heiluvat edestakaisin ja lunta kinostuu hetkessä korkeiksi valleiksi. Katselin täällä hyväksi havaitusta yr.no-sääennusteesta, että samanlainen sää jatkunee huomennakin.

Oppaan urani alkuaikoina toivoin, että voi kunpa tulisi aurinkoinen sää asiakkaiden iloksi. Nykyään tunnustan pienuuteni tässä asiassa. Säähän en voi vaikuttaa vähääkään, mutta otan päivän sään huomioon päivän retkikohteen valinnassa. 

Avotunturi on erilainen paikka tehdä hiihtoretkiä kuin suojaisa metsä. Tunturiluonto on paljon rajumpi ympäristö; väkisin luonnonvoimia vastaan ei ihmisen kannata taistella. Paikalliset asukkaat palaavat tunturista kotiin huonolla säällä tai odottavat kotona sään selkiintymistä ennen kuin lähtevät tunturiin.

Etelä-Suomessa retkensä suunnitellut ihminen ei aina osaa nöyrtyä luonnonvoimien edessä, vaan suorittaa ohjelmansa aikatauluaan tiukasti noudattaen. Silloin saatetaan joutua vaarallisiin tilanteisiin. Voimakas tuuli kylmettää nopeasti ja lumituisku vie näkyvyyden, jolloin suunnistaminen on vaikeaa. Miksi tunturiin on lähdetty - suorittamaan sokeasti suunnitelma vai elämään tässä hetkessä? Mielestäni yksi tunturihiihdosta viehättävän tekevä asia on juuri se, että eletään tätä hetkeä ja tehdään päätökset sen mukaisesti. Tässä hetkessä elämistä opetellaan monien elämäntaitokirjojen ja -kurssien avulla, tunturiluonto tarjoaa harjoituksen luonnostaan tiedostaapa asian tai sitten ei.

Ensimmäisten tunturiretkien tunnelmia

Maaliskuun 24. 2010

“Onko tämä totta vai näenkö unta? Olenko tosiaan paikalla näissä postikorttimaisemissa?” Tällaisia ihania kommentteja olen saanut kuulla ensimmäisillä tunturiretkillä. Tunturihiihto yllättää monen myös rankkuudellaan. Nousu latua pitkin Saanan juurelle kysyy voimia aika lailla, mutta tarjoaa hulppeat maisemat. Riekon telaketjumaisia kävelyjälkiä näkyy paikoitellen koivikossa, kettu juoksenteli avotunturissa ja jäniksen “lumikenkäloikkia” risteilee siellä täällä. Maisema on hiljainen ja avara. Vastatuuli pakottaa vetämään hupun nyörit tiukalle, mutta suojaisassa paikassa tarkenee hyvin syödä eväitä.

Eilisen retken jälkeen työtoveri huomasi, että olen ruskettunut päivän aikana. Oikeanlainen varustautuminen on tärkeää. Levitän aamulla kasvoilleni hyvälaatuista aurinkovoidetta ja suojaan silmäni aurinkolaseilla. On mukava vaihtaa kesken hiihtoretken kuivat hanskat käteen.

Eilen hiihdimme umpihangessa Mallan luonnonpuistossa. Yöllä oli satanut lunta ja minä poljin latua edellä pehmeässä hangessa. Tuli hiki. Retken jälkeen painelin suoraa päätä päiväunille ennen kuin jaksoin saunoa. Oli upeaa seurata, kuinka moni hiihtäjä oivalsi retken hienouden. Siinä oli erähenkeä, valloituksen makua sekä yhteistä onnistumisen riemua. Me teimme sen!

Kilpisjärven tuntureilla

Maaliskuun 19. 2010

Kilpisjärvellä lunta on normaalitalvea vähemmän, kun Etelä-Suomessa suorastaan tuskaillaan lumimassojen kanssa. Tuuli on pöllyttänyt lumia pois tuntureiden laelta. Toki lunta on riittävästi hiihtoretkiä ajatellen ja koivurajan ylityksen jälkeen hanki kantaa missä vain. 

Ehkä moni on saanut hiihtää kyllikseen kotimaisemissa ja hiihtoviikko tunturissa ei tunnukaan yhtä houkuttelevalta ajatukselta kuin ennen. Ainakin minä ajattelin niin, kunnes kiipesin suksilla avotunturiin ja minut valtasi tuttu tunne. Tunne, jonka voi saavuttaa vain avarassa tunturimaisemassa. Vapauden hurmaa ja riemukasta oloa. Valkoisia tuntureita silmänkantamattomiin ja mahdollisuus kiitää missä vain. Pakkasta on vielä kymmenkunta astetta, mutta päivät alkavat hiljalleen lämmetä. Päivän valoisa aika pitenee joka päivä, tällä hetkellä hämärtää puoli kahdeksan maissa.

Olen kunnostanut pari päivää vuokrasuksia; puhdistanut ällöttäviä viime kevään liistereitä ja työstänyt suksia luistaviksi keväthangille. Hotelli avattiin tänään, pian pääsen vetämään hiihtoretkiä tunturiin. Sain testattavaksi upeita kuoriasuja, siis tuulenpitäviä takkeja ja housuja. Aika outo nimitys tuo kuoriasu, mutta heikosti hengittävässä asussa ehkä joskus tuntuu kuin olisi kuoren sisällä… Tunturituulessa tiivis asu on välttämätön, mutta säiden lämmettyä siirryn mieluusti puuvillaiseen anorakkiin. Nyt voin siis vaihtaa asua monta kertaa viikossa; maanantaina kirkkaanpunaista, tiistaina turkoosia, keskiviikkona tiilenpunaista… Mikäpä naisesta olisi hauskempaa.

Tervetuloa tuntureille, viime hetken majoituspaikkoja löytyy vielä, jos joku innostuu. Talven mittaan hiihdetyt kilometrit palkitsevat kohonneella kunnolla, jolloin voimia vapautuu tunturin lumosta nauttimiseen. Siihen tärkeimpään.

Hengen ravinnosta voimaa

Maaliskuun 10. 2010

Kuin varkain, itseltänikin salaa olen hakeutunut minua uudistavien asioiden pariin. Olen mm. lukenut monta kirjaa, kun tarjolla on yllinkyllin suomenkielistä kirjallisuutta pitkästä aikaa sekä katsellut muutaman elokuvan.

Viimeksi luin kirjan Balladi kauniista Petronellasta. Hollantilainen kaunotar Petronella hurmasi aikoinaan niin Helsingin herrat kuin Lemmenjoen kullankaivajatkin, mutta ihan puhtaita jauhoja ei hänen pussissaan tainnut olla. Hän oli taitava sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja hyödynsi mielellään toisten vieraanvaraisuutta. Petronella pakeni Helsingistä maksamattomia hotellilaskujaan Lapin kultamaille. On hykerryttävää kuvitella kullankaivajien ihastumista tähän sulavakäytöksiseen, ahkeraan, filmitähden näköiseen maailmannaiseen.

Petronellassa täytyy olla myös aitoa retkeilijäainesta, sillä hän taivalsi erämaassa aikamoisia matkoja kehnolla varustuksella ja onnistuipia tarinan mukaan saamaan kalaakin, kun kaksi miespuolista matkakaveria jäivät nuolemaan näppejään. Sotkuja selvitellessä Petronella joutui kohtuuttoman höykytyksen kohteeksi lehdistössä, mutta kullankaivajat jumaloivat häntä ja olisivat olleet valmiita tekemään mitä tahansa pelastaakseen hänet. Petronella ei tarinan mukaan ryhtynyt lähempään tuttavuuteen suomalaisten miesten kanssa - kullankaivajat vahtivat arvatenkin tilanetta tarkalla silmällä. “Ihanan” Petronellan muistoksi Lemmenjoen karttaan nimettiin pari tunturihuippua Petronellan kukkuloiksi vähän samaan tapaan kuin saamelaisnimi Nattaset Saariselän suunnalla. En tietenkään tunne totuutta Petronellan tarinasta, mutta kirjan kirjoittajan filosofian tohtori ja apulaisprofessori Mauno J. Pyhtilän paikoin sovinistinen kuvaus naiskauneudesta jäi kummastuttamaan minua.

Olen katsonut myös pari Lappi-aiheista elokuvaa: Auf Wiedersehen sekä Umur. Virpi Suutarin Auf Wiedersehen on raju kuvaus saksalaisiin miehiin rakastuneiden suomalaisten naisten kohtalosta sodan jälkeen. Dokumentissa esiin tullut katkeruus, sotaan liittyvä pahuus sekä sodan jälkeinen suvaitsemattomuus tuntuivat pahana olona pitkään elokuvan katsomisen jälkeen.

Umurin halusin katsoa etenkin Kilpisjärven maisemien vuoksi. Kai Lehtisen elokuvassa on syvää elämän pohdintaa rakkaustarinan sylissä sekä vaikuttavia luontokuvia Lapin kesästä. Minuun syttyi kaipuu päästä kesällä Lapin luontoon, mieluiten tuntureille ilman aikatauluja. Niin, että saisi pysähtyä läträämään virtaavan veden äärelle kauniina kesäpäivänä ja unohtaa kellon. Olla luonnon kanssa yhtä. Rakkaudesta en uskalla kovaan ääneen haaveilla, mutta kukapa sitä ei kaipaisi.

Suorituspaineita hiihtolomalla

Maaliskuun 4. 2010

Olen nyt hiihtolomallani auttamassa sukulaisperheessä. Tekemistä on loputtomasti ja minä koen oloni loputtoman väsyneeksi jo ennen kuin olen saanut paljoakaan tehdyksi. Tunnen itseni niin pieneksi tässä tilanteessa. Etsin apua mm. lukemalla Tommy Hellstenin Ihmisenpyörää ja Ruotsissa tunnetun Mia Törnblomin Mera Självkänsla. Alan oivaltaa hiljalleen joitakin asioita. Olen kiitollinen siitä, että olen löytänyt kirjojen maailman ja sieltä minua puhuttelevia kirjoja.

Hiihdosta on kadonnut ilo. Hiihtokilometrien kirjaamisen myötä olen salakavalasti sokeutunut luulemaan, että lukemat ovat pääasia. Suoritin numeroita ja ainahan luku voisi olla suurempi! Hiihdin jatkuvasti pitempiä matkoja kuin oikeasti halusin. En halua enää suorittaa, enkä laske enää hiihtokilometrejä! Kadotin siis yhteyden itseeni. Olen pitänyt taukoa hiihdossa ja aloittanut sen jälkeen lyhyet, hitaat, itseä kuuntelevat hiihtolenkit. Ymmärrän, etten kykene kirjaamaan matkoja astumatta samalla ahneuden ansaan. Nyt aion kaivaa esille eräsukset ja seikkailla lumisessa metsässä ihmettelemässä luonnon omia taideteoksia. Nyt voin syödä eväät vaikka ensimmäisessä mutkassa ja kääntyä sitten takaisin.

Mielessäni on alkanut muhia ajatus oman sadun kirjoittamisesta. Yhdistäisin siihen huimia kokemuksia opiskelun varrelta, mutta sadussa väsymyksen hetkellä paikalle ilmestyisi taikakomsio. Minulle sopivan kokoinen erämaan lapsen kehto sieppaisi suojaansa, kun voimani vähenevät. Siinä lepäisin ja vahvistuisin, kunnes taas olisin valmis uusiin seikkailuihin.