Arkistot kuukaudelle Toukokuu, 2010

Tunturioppaat valmistuivat

Toukokuun 28. 2010

Saimme tänään kukin tummanpunaisen suuren ruusun ja lauloimme yhdessä Den Blomstertid Nu Kommer, siis iki-ihanan suvivirren. Kunnollinen perinteinen kevätjuhla on hieno asia! Sitten halattiin silmät kosteina ja moni aloitti pitkän kotimatkan täyteen sullotussa autossa.

Minä ajelin jo viikolla yhden muuttokuorman Rovaniemelle ja odottelen nyt yhteiskyydin lähtöä lopullista siirtymistä varten. Olen helpottunut opiskelun loppumisesta ja samalla kiitollinen monesta ainutlaatuisesta kokemuksesta. On aika siirtyä eteenpäin. Rovaniemellä tekemistä riittää muutossa ja kahden suloisen pojanviikarin hoitamisessa, mutta tunturisuunnitelmiakin on mukavasti.

Kesäkuussa osallistun Lapin linnut -kurssille, jossa toimin osittain avustavana henkilönä. Lintujen opiskelun ohessa kerron kiinnostuneille lempiaiheestani tunturikasveista. Heinäkuussa retkeilen Ruotsissa Abiskossa näkövammaisten kanssa oppaan roolissa ja luultavasti teen lisäksi oman retken. Haluaisikohan joku lähteä mukaan? Sitten elokuussa jos kaikki asiat loksahtavat kohdalleen, on vuorossa retki Norjan Jotunheimeniin upeassa naisseurassa. Syyskuussa pääsen unelmatöihin ruskaoppaaksi Kilpisjärvelle. Pysyn siis tunturin kosketuksessa vaikka muutankin kaupunkiin.

Tulevia opiskelijoita katsastamassa

Toukokuun 23. 2010

Kaksikymmentäkuusi innokasta ruotsalaista vietti kanssamme vuorokauden. He haaveilevat opiskelusta tunturioppaaksi juhlavuonna, sillä syksyllä 2010 aloittaa kahdeskymmenes kurssi, “Fjäll 20″. Kokelaat saivat tilaisuuden tutustua koulutukseen tapaamalla valmistuvia tunturioppaita ja oppilaitoksen edustajat puolestaan haastattelivat heitä. Paljon kovakuntoisia nuoria miehiä, jonkin verran naisia, jopa kaksi minun ikäluokkaani - ja heistä 16 aloittaa opiskelun ensi syksynä.

Jos ajattelen omaa valintaani kaksi vuotta sitten, valitsin tämän koulutuksen turvallisuushakuisesti vertailematta sitä muihin vastaaviin koulutuksiin. Silloin tuntui niin “tutulta”, kun tapaamani suomalainen Maija oli opiskellut juuri täällä tunturioppaaksi. Jos Maija, niin silloin minäkin uskallan lähteä… Nyt jälkiviisaana vertailisin eri koulutuksia. Storuman on tunnettu fyysisestä vaativuudestaan. Minulle sopisi ehkä paremmin lempeämmät otteet, enemmän kulttuuria ja hyvän olon retkiä, perehtymistä tunturiluontoon myös teoreettisesti.

On mielenkiintoista vertailla Suomessa käymääni vuoden kestänyttä erä- ja luonto-opaskoulutusta Ruotsissa käymääni kaksivuotiseen tunturiopaskoulutukseen. Ne ovat olleet kovin erilaiset. Olen saanut kokea kaksi ääripäätä: tiukasti kouluttajan talutusnuorassa kulkemista Suomessa ja vapaata pitkälti opiskelijoiden keskenään taivaltamista Ruotsissa.

Kummassakin ääripäässä on etunsa ja haittansa, mutta olen iloinen, että sain kokea ne tässä järjestyksessä. Opettajajohtoisuus on ehkä tehokkaampaa, lyhyessä ajassa on mahdollisuus oppia monia asioita. Kouluttajalta se vaatii suurta sitoutumista ja huolellista valmistelua, opiskelijalta sopeutumista juuri tämän henkilön tyyliin.

Vapaudessa on vaaransa. Opiskelijat voivat kokea jäävänsä yksin ja on suuri riski, että toimitaan kovaäänisimpien ja -kuntoisimpien ehdoilla. Iän ja kokemuksen tuomasta viisaudesta jäädään osattomiksi. Kouluttajalle voi tulla kiusaus paeta hänelle kuitenkin kuuluvaa vastuuta, kurssin toiminnan seuraamista sekä asioihin puuttumista tarvittaessa. Vapauden etuja ovat mahdollisuus vaikuttaa opintoihin ja tilaisuus harjoitella vastuunottoa ennen työelämään siirtymistä. Niin, ääripäiden sijaan näen tällä hetkellä ihanteellisena jonkinlaisen välimuodon, joka yhdistää opiskelijan vastuunoton omista opinnoistaan kouluttajan jakamaan tietoon, kokemukseen ja ennen kaikkea näkemykseen.

Tunnemyrskyä

Toukokuun 19. 2010

En muista koska olisin viimeksi ollut näin vihainen, pettynyt, loukkaantunut ja poissa tolaltani. Lainasin itse täyttämääni valkoista riekkoa Tukholman erämessuille, jotta kurssimme talvista tunturia kuvaava osasto näyttäisi mahdollisimman hienolta. Itse en päässyt messuille mukaan, vaan olin silloin toisissa tehtävissä. Kerroin, että riekko on minulle tärkeä ja pyysin pitämään siitä hyvää huolta. Lainasin riekkoa vähän sydän syrjällään, sillä lainaaminen vaati minulta paljon luottamista.

Palattuani Ruotsiin etsiskelin riekkoa luokkahuoneesta muiden messutavaroiden joukosta, mutta kun sitä ei löytynyt, arvelin jonkun opiskelukaverin nostaneen sen varmuuden vuoksi kotiinsa turvaan. Kyselin kaikilta, mutta kukaan ei tiennyt missä se on. Riekko oli kuulema pakattu huolellisesti Tukholmassa varaamaani laatikkoon ja nostettu autoon kotimatkaa varten. Siihen riekon jäljet sitten loppuvatkin. Kolusin koko koulun ja ulkovaraston läpi nurkka nurkalta ilman tulosta.

Sitten pimahdin ja läksin kotiin ovet paukkuen. Ei ihan tyypillistä käytöstä yleensä niin hillitylle minulle… Kurrsikaverit olivat tutkineet koulun läpikotaisin vielä kerran ja laativat jopa katoamisilmoituksen löytöpalkkioineen. Sain tekstiviestin yhdeltä kurssikaverilta, jossa hän kertoi menettäneensä monta hänelle arvokasta asiaa elämänsä aikana ja tietää miten pahalta se voi tuntua.

Tunnelmoi tunturissa Tapio Rautavaaran seurassa

Toukokuun 19. 2010

Käypä alla olevassa YouTuben linkissä, jos haluat sellaista voimaa, että kyyneleet kirpoavat silmiin!

Tapio Rautavaara - Rakovalkealla 1949

Katkelma (SF) Lyhyt elokuvasta Laulu Tunturille 1949. Siinä Tapsa ja Repe seurueineen liikkuu Ylläksen maisemissa ja Tapsa laulaa laulun ‘elävän’rakovalkean äärellä tunturissa.

Muikeita suunnitelmia

Toukokuun 14. 2010

Olen kypsytellyt pitkään yhtä ideaa ja nyt “hautomosta” alkaa löytyä sanoja ja kuvia. Olen kuin pieni lapsi salaisuutensa kanssa: intoa täynnä ja pakko päästä kertomaan asiasta (ennen aikojaan). Haaveena on saada aikaan jonkinlainen tunturitarina kuvituksen kanssa. Tarinan pohjan olen jo muotoillut, kuvitukseen toivon saavani apua. Päähenkilöille on löytynyt hauskat nimet ja he alkavat syntyä myös ulkoisesti eli piirroksina.

Kuvailisin tarinaa näin: kertomus rakkaudesta luontoon, luonnon parantavasta voimasta ja elämänilon löytämisestä. Huimia seikkailuja Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapissa. Pystyn kokoamaan satuun elämänkokemuksiani ja tunturiseikkailuja mielikuvituksen mahtavaa voimaa unohtamatta.

Kirjoittamista oppii kuulema kirjoittamalla ja lukemalla. Olen saanut harjoitella kirjoittamista blogissa kohta kaksi vuotta ja olen kiitollinen saamastani kannustavasta palautteesta. Aiemmat pöytälaatikkokirjoitukseni ovat kuivuneet kasaan, kun niistä on tullut palautetta ainoastaan omassa päässä asuvalta Ankaralta Kriitikolta.  Minulla on ollut jonkinlainen sisäinen palo julkaista blogissa kirjoituksiani ja se tarve on voittanut sisäisen kriitikon äänen.

Minua pyydettiin kirjoittamaan lehtiartikkeli ja sitten toinen ja kolmas ja … Näin olen ottanut ensimmäisiä askeleita ammatilliseen kirjoittamiseen. Tuntuu hyvältä luoda, saada aikaan jotakin uutta maailmaan. Jotakin, josta itsekään ei tiedä etukäteen.

Lisää kuvia Paraksen retkeltä

Toukokuun 9. 2010

 

Meistä muodostui komea jono neitsytmatkalla Paraksen maisemiin. Kuinkas se Kuju sanoikaan… “Liiku luonnossa niin, että perässätulijan on jälkeä kaunis katsella.”

Tässä vielä esittäytyy ja kiittää kaudesta opaskolmikkomme: Jaakko Tarmio, Kai Hyttinen ja minä (Riitta Karhusilta). Tackar och bockar tai jotakin sinne päin…

Kuvat: Sirpa Kaakkuriniemi

Kadottamista ja löytämistä

Toukokuun 8. 2010

Mietin tässä, että elämä on kadottamista ja löytämistä - elämänilon, terveyden, tasapainon … Sanotaan, että valoa ei ole ilman pimeyttä. Tulin Norjan retkeltä takaisin kotiin etuajassa. En jaksanut nauttia jylhästä luonnosta ja raikkaasta meri-ilmasta vaan kompastuin käytännön järjestelyiden epämukavuuteen. Telttailu vesisateessa, melonta toukokuisessa hyisessä meressä, istuminen täyteen sullotussa autossa jne nostattivat stressiä. Palasin kotiin parantelemaan migreeniä ja vilustumista. 

Osoittivatko kurssikavereiden surulliset ilmeet päätöksestäni lähteä kotiin sitä voimakasta yhteisöllisyyttä, jota ruotsalaisilla näyttää olevan? Itse tein päätöksen pelkästään omista tarpeistani käsin. Sain vahvistuksen oikealle ratkaisulle kuullessani retken jatkosuunnitelman: ajamista yöllä paikasta toiseen ja aktiviteettejä päivisin. Jossakin välissä teltan pystyttämistä, ruoan valmistamista retkikeittimellä - ja taas mennään.

Näin opiskelun loppusuoralla mieleen  tulee sisäänpääsyhaastattelu, jossa minua varoiteltiin opiskelun voimakkaasta fyysisestä luonteesta. Vaatimustaso on ollut korkealla. Olen oppinut paljon itsestäni sekä yleensä ihmisen tarpeista joutuessani nöyrtymään kerran jos toisenkin ja helpottamaan ohjelmaa osaltani. On hyvä löytää omat rajansa ja nehän löytyvät vain ylittämällä ne.

Opintomatkalla ehdin kuitenkin kokea palan kaunista Norjaa. Näkymä Nesnan näköalapaikalta sai haukkomaan henkeä; mereltä kohoavat saaret Lovund ja Traena kauniine muotoineen. Halusin painaa mieleeni äänen, jota kuulen ehkä seuraavan kerran vasta aikojen päästä. Uuden nuoskalumen narskunta kengän alla kuulostaa ihanalta.

Yövyimme lauttamatkan jälkeen kauniilla ja rauhallisella Tomman saarella. Kurssikaverini huudahti oitis, että täällähän voisi olla kokonaisen viikon! Hiekkarantoja ja simpukoita, kallioita, bonsaipuun muotoisia intensiivisen vihreitä mäntyjä, lintujen laulua, turkoosin meren aallokkoa ja täydellinen paikka ilmaiselle leiriytymiselle. Vieressä jyrkästi korkeuksiin kohoava kallio peittyi tomusokerimaisella lumihupulla, mutta alhaalla maa oli paljas ja kuiva. Ihastelin kevään ensimmäisiä kukkia: purppuran värisiä rikkoja, joiden nimen muistin silloin vain ruotsiksi (sinirikko).

Jännitin melontaa kajakilla hyisessä meressä. Jännitin kuinka jaksan kovassa seurassa ja ennen kaikkea kylmyyttä. Entä jos kaadun? Huolimatta “vedenpitävästä” vaatetuksesta ja suojapeitteestä istuin vesilammikossa peppu märkänä ja palelin tihkusateessa. Ajatus telttaan paluusta ei lämmittänyt sekään. Melonta on fantastista kesän lämmössä, kun saa olla kosketuksessa veteen ja ympäröivään luontoon, mutta että toukokuun alussa… Retken vetänyt melontaohjaajana työkseen toiminut kurssikaverini piti tahdin leppoisana ja rauhoitti jännitystäni. Kuunnellessani omia tuntemuksiani ymmärsin taas monta asiaa oppaana toimimisesta ja erilaisten asiakkaiden huomioon ottamisesta.

Lovundin saari on kuuluisa lunneistaan. On ihmeellistä kuinka nämä värikkäät linnut saapuvat vuodesta toiseen saarelle pesimään lähes täsmälleen samana päivänä (14.4.). Rannikkomuseo oli mielenkiintoinen ja inspiroiva paikka katsella mm meriaiheisia tauluja, tutustua lunnien ja muiden merilintujen elämään sekä lintujen perinteiseen hyödyntämiseen ihmisen ankarassa selviytymistaistelussa.

Opiskelua enää kuukausi jäljellä

Toukokuun 2. 2010

Huomenaamulla lähdemme parin viikon opintomatkalle Norjan rannikolle. Ajelemme ensin Mo i Ranaan ja siitä sitten pohjoiseen päin ties miten pitkälle. Ohjelma muotoutuu matkan varrella, mutta aiomme ainakin meloa, kiipeillä, kalastaa, retkeillä ja tutustua paikalliseen kulttuuriin. Yövymme enimmäkseen askeettisesti teltassa ja keittelemme ruokaa retkikeittimellä.

Pakko myöntää, että askeettisuus on menettänyt enimmän hohtonsa.  “Rähjystämistä” on tullut opiskelun myötä säännöllisesti ja omassa vuoteessa nukkuminen on jäänyt harvinaiseksi herkuksi. Toki haaveilen telttaretkestä kesällä kauniilla ilmalla, pitkään nukkumisesta ja ruan valmistamisesta kaikessa rauhassa perinteisellä trangialla. Tehokkaan ja äänekkään bensakeittimen jätän silloin kotiin.

Luokkaretken jälkeen katse kohdistuu taakse päin parin vuoden aikana oppimiimme asioihin. Mitä hyvää, mitä parannettavaa … ja itse ainakin aion pohtia, mitä asioita minun tarvitsee harjoitella tulevaisuudessa. Ruotsin kieli on nyt hyvällä mallilla, mutta seuraavaksi haluan kerrata englantia saadakseni sen sujuvaksi. Pääsin puhumaan - tai siis jouduin puhumaan englantia yllättäen ja menin aivan kipsiin. Haluan päästä tasolle, jossa englannin puhuminen ei aiheuta ensimmäiseksi sisäistä paniikkia, vaan tunnen selviytyväni kommunikoinnista ja jopa nautin siitä. Niin kuin nyt ruotsiksi.

On niin paljon opittavaa… Haluan oppia uusia asioita jatkossakin ja se on iso asia. Elämän virta vie eteenpäin.