Arkistot kuukaudelle Heinäkuu, 2010

Rovaniemen seudulla turistin silmin

Heinäkuun 24. 2010

 Suuri ametisti on löytynyt Luoston kaivokselta. Vielä monin verroin suurempi ametisti on viety Arktikumiin ihasteltavaksi.

  

Kotiinviemiset: pienimmät ametistit ovat peräisin Luostolta, suurimmat Brasiliasta.

  

Kiinanpionin kukat ovat huikean kauniita ja pehmeitä. Tyynyjä päiväunelmille!

Ystävättäreni Espoosta tuli käymään muutamaksi päiväksi. Olin varautunut pääkaupunkiseudun ihmisen tapaamiseen käymällä kampaajalla, lakkaamalla kynteni ensimmäisen kerran koko kesänä ja suihkauttamalla hajuvettä korvan taakse. Turhaan. Hajuvedestä hän sai vain päänsäryn. Hän asteli kumisaappaissa ja vedenpitävässä takissa, kun ollaan pohjoisessa. Juomaksikin hän valitsi oluen viinin sijaan. Hän oli käynyt viimeksi Rovaniemellä pienenä tyttönä. Hän muisti jotakin kirkon vaikuttavasta alttarifreskosta ja halusi tietenkin verestää muistoja. Kuljeskelimme kukkaistutusten välissä Kirkkolammen rannalla ja ihastelimme lähes lapsen pään kokoisia vaaleanpunaisia pioneja. Kiinanpionin kukat tuntuivat niin pehmeiltä kädessä ja hyvän tuoksuisilta nenässä.

Kunnon turistin tapaan ajoimme Nätti Jussi-junalla Rovaniemen keskustaa ympäri ja kuuntelimme perusasioita nähtävyyksistä. Totesimme, että opastettu kiertoajelu on oiva tapa tutustua kaupunkiin. Samalla muistelin viime kesän kokemusta kiertoajelusta entisessä kotikaupungissani Helsingissä. Paikkakuntaan löytää uuden näkökulman asettumalla turistin asemaan. Sanotaanhan, että asuinpaikkakunnan nähtävyyksiin tutustuminen jää helposti, kun sinne voi mennä koska tahansa. Näin vierailla on tärkeä rooli asioiden toteuttamisessa.

Yhden päivän käytimme Napapiirin joulumaailmaa haistelemalla. Totta kai kättelimme itse Joulupukkia, taisi se vähän jännittääkin. Ystävättäreni kyseli huolissaan pukin lepotauoista ja minä höpötin jotakin kastematojen löytämisen vaikeudesta … Monenlaista joulu- ja Lapintuotetta kierreltiin katselemassa, mutta lähtemättömän vaikutuksen teki ametistit. Siis violetin väriset puolijalokivet.

Eihän siinä muu auttanut kuin autoilla Luostolle ametistikaivokselle. Parkkipaikalta kävelimme reilun parin kilometrin matkan kaivokselle, jossa osallistuimme opastetulle kierrokselle. Tunnin aikana saimme kuulla, kuinka Luoston ametistista ainakin kirkko on tiennyt jo kauan sitten ja hankkinut sieltä kaunista violettia kiveä hengellisiin koruihinsa. Jomova tarina siitä, kuinka satunnainen naismarjastaja on löytänyt kaivoksen, osoittautui muunnelluksi totuudeksi. Tarinat ovat tärkeitä matkailussa.

Iso osa kaivoskierroksen ajasta kului hakku kädessä omaa ametistia etsiessä. Jokainen löysi kotiin vietävää. Kotimatkalla kävimme tietenkin ametistikaupassa Luostolla ja ystävättäreni osti sieltä henkisyyteenkin liitetyn violetin kiven. Kotimatkalla pysähdyimme parissa paikassa ja ystävättäreni osti joka kerta uuden, entistä isomman ametistikiven. Brasiliasta tuodut ametistit ovat näyttävämpiä ja edullisempia kuin kotimaiset, minkäs sille voi. Juuri kun olimme aikeissa asetella hienot kivemme esille, tapahtui pieni onnettomuus. Ystävättäreni pikkusormi jäi pahasti auton oven väliin ja “näyttely” oli peruttava sairaustapauksen vuoksi. Sairaalan päivystys paketoi pikkusormen ja niin ystävättäreni ehti kuin ehtikin yöjunaan sormi hienosti pystyssä. Seuraavana päivänä sain häneltä viestin, jossa pikkusormen kerrottiin olevan hienosti ametistin värinen!

Melontaa ja musiikkielämyksiä

Heinäkuun 18. 2010

Kesähelteillä melonta maistuu. Tein välipysähdyksen yhtenä iltana Pohjanhovin rantaan. Sinne Rovaniemen turistit kokoontuvat ihastelemaan jokimaisemaa ja Lapin kesän kauneutta. Eräs ohikulkija seurasi rantautumistani  (en onneksi plutannut) ja ihmetteli mikä melonnassa kiehtoo. En tiedä onko se selityksillä tavoitettavissa, mutta tuntuu hyvältä lipua veden rajassa äänettömästi eteenpäin. Kastaa kättä välillä veteen. Nähdä kalojen hyppäävän lähellä. Vesilintujen uivan poikasineen vieressä. Olla osa luontoa häiritsemättä sitä.

Itselleni selitän melonnan myös hyväksi liikuntamuodoksi. Ylävartalo vahvistuu. Siitä voi olla iloa ensi talvena laduilla… Rovaniemen lasten ei tarvinnut odottaa talven tuloa, vaan he pääsivät hiihtämään oikealla lumella heinäkuussa Lordin aukiolla. Valkoinen kylmä lumi kesähelteillä näytti toimivan hyvin tapahtuman keskipisteenä. Lapset hiihtivät lenkin karnevaaliasuihin pukeutuneina. Joulupukki, tontut ja Jääkarhu kiertelivät yleisön joukossa ja joulumusiikki soi! Seisoskelin auringon paisteessa lumen äärellä rallatellen mukana “tip tap, tip tap, tipe tipe tip tappia” ja tavoitin jotakin keväthankien tunnelmasta. Arvonnan pääpalkintona oli tietenkin joulukinkku. Mitenkähän kinkku maistuu helteellä?

Olen ihastunut Rovaniemen tarjoamaan kesäohjelmaan muutenkin. Osallistun laaja-alaisesti erilaisiin edullisiin/ilmaistapahtumiin tyyliin kirkosta kapakkaan. Samanlaisia ihmisiähän sitä ollaan areenasta riippumatta. Tapahtumissa on yleensä väkeä sen verran, ettei sinne tunne hukkuvansa, niin kuin Helsingissä olen joskus kokenut.

Kävin kurkkaamassa keskustassa järjestettyä musiikki (ja olut) tapahtumaa. Monenlaisista esiintyjistä Simodeus pysähdytti lahjakkuudellaan. Mies esitti tunnettuja lauluja laajalla skaalalla rokista klassiseen ja osasi kuunnella yleisön toiveita. Häneltä on kuulema ilmestynyt ensimmäinen oma cd:kin, joka tuli ilmi vasta, kun enää kourallinen porukkaa oli jäljellä. Istuin kuin tatti paikalla aina, kun hänen vuoronsa oli esiintyä. Paitsi että tämä tatti hytkyi musiikin tahdissa…

Toivoin häneltä kuulevani Hectorin Lumi teki enkelin eteiseen ja sain sen kuulla. Siinä samassa mieleeni tulvahti kuin eilisestä päivästä muisto kymmenien vuosien takaa. Tapasin silloin mukavan nuoren miehen, joka lauloi minulle upealla äänellään ja soitti saksofonia. Hän nauhoitti minulle ystävyydestämme/ihastuksestamme itse tekemänsä laulun. Lapsellisuuttani nauhoitin päälle jotakin. Sitä olen katunut. Olen myöhemmin, vuosien päästä saanut kuunnella saman miehen laulua oopperalavalla. Koulutettu ääni on erilainen kuin silloinen nuoren miehen kirkas ääni.

Simodeuksessa tunnistin jotakin samankaltaista häkellyttävää lahjakkuutta, vaikka en mikään musiikin asiantuntija olekaan. Toivon tälle sympaattiselle miehelle menestystä ja toivon kuulevani tulevaisuudessa hänen omaa musiikkiaan.

Abiskon omia retkiä (osa c)

Heinäkuun 14. 2010

Saateltuani viimeiset näkövammaiset kurssilaiset junalle päätin levätä väsymykseni pois. Ja niin minä nukuin ja nukuin, kunnes selkäni oli jo aivan jäykkä. Huomattuani, että liika on liikaa otin itseäni niskasta kiinni ja hankin Abiskon kiintorastikartan. Tunturikoivikossa mutkaisten ns. saksofonikoivujen seassa rasteille voi keksiä melkoisia piilopaikkoja: kuoppia, kiven alusia sun muita.

Onneksi olin pakannut hyvät eväät mukaan ja löysin vettä matkan varrelta, sillä innostuin hakemaan kaksikymmentäkaksi rastia. Taas sain todeta, että liika on liikaa… Nukuin välillä pienet tirsat avoimessa paikassa tunturituulen kuiskeessa.

Yksi rasti oli sijoitettu kallioisen mäen päälle, joka selvästi oli haukkojen reviirillä. Kaksi piekanaa lenteli suoraan yläpuolellani päästellen pitkää naukunaansa. Saatoin katsella tuntomerkkejä rauhassa: vaaleaa siipien alapuolta, joissa on tummat laikut. Muutaman kerran toinen piekana lensi minua kohti pääni korkeudella ja nousi ylöspäin vasta kymmenen metriä ennen kohtaamistamme. Viesti tuli selväksi. Läksin pois.

Seuraavana päivänä tein päiväretken avotunturiin Abiskossa kesätöissä olevan kurssikaverini ja hänen koiransa kanssa. Nousimme tuolihissillä koivikon yläpuolelle ja kiersimme Nuoljan vieressä olevan Slåttatjåkka-tunturin ympäri. Tunturikukat kukkivat valtoimenaan paljakalla. Erityisen runsaasti näin valkoisia uuvanoita ja voimakkaan punaisia kanervakasveihin kuuluvia sieliköitä. Molemmat kasvavat ankarilla tuulenpieksemillä paikoilla ja selviytyvät kasvattamalla tiheitä lämpöä kerääviä patjamaisia kasvustoja. Josefin totesi, että ”kun Riitta on mukana, ei tarvita kasvikirjaa.” No enhän minä kaikkien kasvien nimiä tietenkään muistanut. Josefin kuvasi kasveja aikomuksenaan tehdä oma kuvakokoelma tunturikasveista. Näimme jonkin verran myös tunturilintuja: tunturikihuja, riekkoja ja kapustarintoja.

Pääsimme aika pitkälle ennen kuin alkoi sataa. Liukastelimme omia reittejämme pitkin tunturin kuvetta, kunnes päätimme hakeutua alas polulle. Matka tuntui pitkältä ja jalkapohjat olivat loppumatkasta tulessa. Kaltevaa lumiläikkää ylittäessämme Josefin menetti tasapainonsa ja lähti liukumaan sadeviitassaan hallitsemattomasti. Onneksi alapuolella oli pehmeää heinikkoa!

Kovan päivän jälkeen olimme tietenkin nälkäisiä kuin sudet. Pääsin syömään päivällistä STF:n työntekijöiden nuorekkaassa ja iloisessa seurassa Abisko Turiststationilla. Oi mikä juhlava, suorastaan jumalainen kolmen ruokalajin ateria! Tai ehkä pitäisi sanoa kuninkaallinen, kun ollaan Kungsledenin aloituspisteessä. Jo pelkästään itse leivottu vaalea leipä maistui niin taivaalliselta. Muodoltaan leipä toi mieleeni tunturikoivun mutkaiset rungot. Jotakin ruoan tasosta kertoo sekin, että pääruokana tarjoiltiin hirvenlihaa. Ateria maksoi maltaita, mutta minulle se oli suuri elämys tyyliin “kerran elämässä”.

Taiteilijat ovat perinteisesti viihtyneet Abiskossa, enkä ihmettele. Kuuluisa U-kirjaimen muotoinen Lapinportti on ikuistettu moneen tauluun ja valokuvaan. Itse katselin lumiläikkäisiä sinertäviä tuntureita, kuohuvia vihertäviä koskia, kasvien yksityiskohtia, tunsin tunturituulen ihollani - ja tunsin eläväni. Täyttyväni. STF:n aseman seinille on ripustettu kuuluisten kuvataiteilijoiden Abiskossa maalaamia tauluja ja lisäksi kerrottu näistä taiteijoista. Abiskosta alkaa myös nykyaikainen pyhiinvaellusreitti, jonka varrella on Dag Hammarskjöldin ajatelmia. Kävin ensimmäisellä mietiskelypaikalla, jossa kiveen oli hakattu teksti “Matkoista pisin on matka sisään päin”.

Oli aika lähteä kotiin. Menomatkalla matkustin bussilla Haaparannan kautta, mutta Rovaniemelle palasin Kaaresuvannon kautta. Siis rengasreitti. Ja molemmissa suunnissa tarvittiin yöpyminen rajalla.

Abiskon tunnelmia (osa b)

Heinäkuun 14. 2010

Näkövammaisen liikkumista maastossa voi helpottaa monella tavalla. Jotkut halusivat kulkea pidellen auttajan käsivarresta kiinni. Ohjeen mukaan sen verran hellästi, ettei apua palkita mustelmilla. Toiset olivat yhteydessä opastajaan pitkän ohuen muviputken avulla. Edellä kulkeva ohjaaja kertoi samalla edessä olevista kivistä, juurista tms, mutta putkea pidellen välittyi tieto sanattomasti käännöksistä ja maaston kohoamisesta/laskemisesta. Yksinkertaista, halpaa ja toimivaa! Toisessa kädessä pidettävällä sauvalla näkövammainen sai lisätukea ja -tietoa maastosta.

Mukana oli myös neljä fantastista koiraa. Opaskoirilla on valjaat päällä silloin kun on “duunivuoro”. Ja työntekemistähän ei saa häiritä, niin kuin valjaisiin kirjoitettu teksti kertoo. Kaikenlainen kontaktin ottaminen koiraan vaikeuttaa sen keskittymistä, niin hauskaa kuin olisikin taputella ja kehua vierasta koiraa.

Tutustuin Sofiaan ja hänen 11-vuotiaaseen opaskoiraansa Amandaan. Amanda halusi kulkea aika vauhdikkaasti. Emäntänsä mukaan koiran on siten helpompi keskittyä työhönsä. Amandalle tämä oli ensimmäinen kerta tunturissa, joten oli jännittävää nähdä kuinka vanha koira oppii uusia temppuja. Opaskoira on opetettu pysähtymään esteen edessä, mutta tunturissahan on esteitä koko ajan ja silti on tarkoitus kulkea eteenpäin. Kuinka Amanda tulkitsee tilanteen?

Seurasin silmä tarkkana ensimmäistä retkeä tunturissa valmiina auttamaan tarvittaessa. Kapealla polulla kävi niin, että koira asteli polkua pitkin ja emäntä polun vieressä. Onneksi emännällä oli hyvä tasapaino, keppi toisessa kädessä tukipisteenä ja hyvä kunto. Amanda ei tyytynyt löntystelemään jonossa omalla paikallaan, vaan pyrki ohittelemaan toisia. Jätettyämme väliä toisiin ihmisiin kulkeminen luonnistui hyvin. Illalla Amanda oli aivan poikki tästä uudesta seikkailusta. 

Viikon mittaan Amanda tottui tunturissa kulkemiseen ja nautti siitä silmin nähden. Pääsipä koira kierimään lumilämpäreelläkin ylhäällä tunturissa. Voi sitä riemua! Uusi kokemus taisi olla myös tuolihissillä matkustaminen Nuoljalle ja takaisin. Voin melkein kuvitella Amandan päässä tuhahduksen: “Kaikkeen sitä joutuu, kun vanhaksi elää…”

 Opaskoira Amandan korkeasta iästä kielii muutamat harmaat karvat. Koira saa jatkaa työtään niin kauan kuin jaksaa.

 Sofia ja hänen opaskoiransa Amanda tuolihississä palaamassa Nuolja-tunturilta alas.

Aa aa Abisko…

Heinäkuun 12. 2010

Abisko muistutta Kilpisjärven kylää monessa suhteessa. Sijainti järven rannalla ja Norjan rajan tuntumassa, kylän rakennusten jakaantuminen kahteen päähän, kylän koko ja tietenkin avotunturin alkaminen tunturikoivikosta nousun jälkeen toivat tuttuuden tunnetta. Erojakin on: tuolihissillä pääsee halutessaan nopeasti avotunturiin ja junaliikenne on vilkasta etenkin Kiiruna-Narvik välillä tapahtuvan malmin kuljetuksen vuoksi, mutta myös turisti voi tulla mukavasti makuuvaunussa Tukholmasta Abiskoon. Tilastollisesti Abiskossa sataa vähiten koko Ruotsissa, kun taas Kilpisjärven kesä on sateinen.

Abiskosta alkaa Ruotsin kuuluisa vaellusreitti Kungsleden, joka jatkuu yli 400 km aina Hemavaniin asti. Reitin varrelta löytyy päivämatkojen päästä STF:n tupia, joissa voi yöpyä ja laittaa ruokaa sesonkiaikaan. Monista tuvista voi myös ostaa ruokatarvikkeita.

Autoin viikon ajan eriasteisesti näkövammaisia henkilöitä tunturikurssilla. Päiväohjelma oli aika tiukka: avustaminen alkoi aamupalasta, sitten seurasi pari tuntia luentoja, retki tunturiin, yhteinen päivällinen ja vielä illalla muutama tunti luentoja. Päivän lopuksi ohjaajat jäivät vielä palaveriin käymään läpi päivän tapahtumia ja suunnittelemaan seuraavan päivän ohjelmaa.

Luennot käsittelivät mm. retkeilyvarusteita, turvallisuutta, Abiskon ja Ruotsin historiaa, luonnontuntemusta ja saamenkieltä. Pääsin omien luentojeni pitämisestä osittain kuin koira veräjästä, sillä mukana oli yleisönsä ottava Agge Theander. Hän soitti harmonikkaa, lauloi, kertoi tarinoita, suorastaan imaisi porukan mukaansa aiheesta riippumatta. Agge on vastannut tunturiopaskoulutuksesta Kiirunassa ja voi kuinka toivoin, että hän olisi ollut opettajani opiskeluni aikana. Sellaista omistautumista ja läsnäoloa tapaa harvoin. 

Meitä oli kaikkiaan nelisenkymmentä henkilöä, jos mukaan lasketaan sekä kurssilaiset että ohjaajat. Asuimme pienessä viihtyisässä hotellissa (Abisko Mountain Lodge). Hotellivalinta osoittautui hyväksi ratkaisuksi, sillä saimme olla omassa rauhassa ilman suurta hälinää ympärillä ja ryhmämme tarpeet otettiin huomioon. Jotkut näkövammaiset harmittelivat säilytystilojen vähyyttä pienissä huoneissa. Minustakin se oli hankaaa, mutta voin vain kuvitella millaista on tavaroiden etsiminen yhdestä kasasta käsikopelolla.

Jatkan tarinointia myöhemmin mm. mukana olleista opaskoirista, tunturiretkistä näkövammaisten kanssa sekä tietenkin omista retkistä kurssilaisten lähdettyä kotiin.