Arkistot kuukaudelle Elokuu, 2010

Saamelaishenkisen kellon tarina

Elokuun 24. 2010

Olen elänyt ilman rannekelloa pitkään. Niin pitkään, etten viitsi edes tunnustaa. Aikoinaan kiireisessä opettajan työssä juoksin kieli vyön alla vilkuillen korukelloa ranteessani. Kokoukset ja muut menot kirjasin huolellisesti nahkakantiseen allakkaan.

Sitten tuli täysi pysäys. Rannekello ja allakka joutivat romukoppaan. Sahasin itse puusta silloisia tuntemuksiani kuvaavan kyyneleen muotoisen kellon. Jossakin vaiheessa patteri loppui ja sen jälkeen kello osoitti puolta kahdeksaa, useiden vuosien ajan. Välillä muistelemme ystävättäreni kanssa sitä aikaa, kun hän istui iltaisin kylässä pitkään. Eihän puoli kahdeksalta vielä ole kiire minnekään.

Kännykkäaikana erilliselle kellolle ei ole enää niin suurta tarvetta. Ikänäkö vaan on hiipinyt kuvioihin niin, etten meinaa saada syheröstä selvää. Mikä siinä on, kun kaikki tekstit pienenevät!

Näin Ruotsissa kauniin saamelaistyylisen rannekellon ja oivalsin heti, että nyt olen kypsä palaamaan rannekelloaikaan. Olen saanut Kilpisjärvellä oppia saamelaisten perinteisestä aikakäsityksestä. Työt tehdään silloin, kun olosuhteet ovat suotuisat, ei niinkään tietyllä kellonlyömällä. Poroerotuksen alkamista voidaan odotella kaikessa rauhassa päiväkausia, kunnes tuulen suunta on kääntynyt sopivaksi. Hiihtoretkillä korostan usein, että olemme kiireen rajan yläpuolella.

Yritin etsiä aikani saamelaiskelloa, mutta eihän niitä ole niin vain myynnissä. Löysin Enontekiöltä taitavan käsityöläisen, joka tekisi minulle tilauksesta kellonperän. Hän lähetti minulle valokuvan mallistaan. Hiki nousi pintaan. Ei , ei tuollaista. Pyysin Ruotsista valokuvaa näkemästäni rannekellosta. 

Niin kellonperä valmistui ja tekijä tarkasti näppärästi postiosoitteeni Enirosta. Olen muuttanut monta kertaa viime vuosina. Eniron osoitetieto oli muutaman muuton takainen. Kello seikkaili Suomen lisäksi Ruotsin puolella ennen kuin saapui minulle. On se kumma kuinka tietotekniikan aikakudella tiedot eivät pysy ajantasalla, vaikka olen hoitanut muuttoilmoitukset ajallaan.

Olin varannut jo alkukesästä kelloliikkeessä selkeän isonäyttöisen kellon. Myyjä asensi sen uuteen kellonperääni. Taas hiki nousi pintaan. Ei, ei sovi ollenkaan. Pian löysin kuitenkin sopivan kellon. Nyt olen onnellinen yksilöllisen rannekellon omistaja. Vielä kun oppisi katsomaan kelloa ranteesta niin kuin muutama vuosikymmen sitten. Tai ei sittenkään samalla tavalla - vaan uudella minulle sopivalla tavalla.

Ei se aina onnistu - vai onnistuuko?

Elokuun 15. 2010

Pakkasin mukaani marjasankon, poimurin ja sieniastian. Ajattelin hakevani metsästä mustikoita talven varaksi ja sieniä herkutteluun. Varma paikka. Mitään en kuitenkaan löytänyt ja sekös sapetti, kun olen tottunut palaamaan saaliin kanssa. Minulla on pistämätön sienireseptikin: laitetaan pannulle yhtä paljon sieniä ja voita.

Muistin silmäilleeni edellisenä iltana naistenlehteä, jossa esiteltiin hätkähdyttävä esiliina. Esiliinan kankaassa hienostorouva istuu sohvalla kauniina. Valaiseva teksti kuuluu: “Queen of Fucking Everything”! Sain idean kuinka pääsisin sarjaan “Queen of Fucking Marjastus & Sienestys”.

Ajelin torille. Ostin rasian mustikoita, vadelmia ja kantarelleja. Kippasin ne omiin astioihini ja tungin muovirasiat roskikseen. Vautsi vau mikä saalis. Sitten istuin torikahvilassa munkkikahvilla kesätuulen hyväillessä ihanasti ihoa.

Kotona sisko ihmetteli miten olen löytänyt niin suuria mustikoita. Hän oikein mittasi suurimman mustikan halkaisijankin. Olisikohan pitänyt tyytyä tavalliseen mustikkaan pensasmustikan sijaan? Ja kantarelleja ei taida kasvaa Rovaniemen korkeudella. Suut makiaksi saatiin kuitenkin leipomastani marjapiirakasta ja paistetuista kantarelleista.

Levillä kummitytön kanssa

Elokuun 9. 2010

Sain mukavan ehdotuksen kirjoittaa lehtijutun Levistä perhelomakohteena kesäaikaan. Vastasin, että kirjoitan mielelläni asioista, jotka olen itse kokenut. Perheettömänä ja lapsettomana minun oli siis ensin hankittava jostakin lainalapsi. Yhdeksänvuotias kummityttöni puksutteli Keski-Suomesta junalla luokseni ja sitten hyppäsimme Levin bussiin.

Monet Kilpisjärven kävijät kuvaavat Leviä “pahimmaksi paikaksi”. Siis viimeiseksi tunturikeskukseksi, jossa voisi kuvitella lomailevansa. Viitataanko sillä sitten väenpaljouteen, yöelämän vilkkauteen vai juttuihin siitä, että talviloman aikana suksipussia ei aina edes ehditä avata? Levillä levitellään vai miten se maine meni?

Meille Kesä Levi osoittautui myönteiseksi yllätykseksi. Lapsiperheiden tarpeita on todella ajateltu. Jokaiselle arkipäivälle oli tarjolla ilmaista tai kohtuuhintaista korkeatasoista ohjelmaa ja mukaan yleensä mahtui. Ohjelmapaikalle pääsi kätevästi bussikuljetuksella. Lapsiperheitä on ajateltu myös ohjelmien alkamisaikaa pohdittaessa. Kiireettömät aamut kuuluvat lomaan. Yhteisillä retkillä lapset voivat köytää uusia kavereita.

“Järkky kivaa” oli lapsen kommentti seikkailupuistossa, jossa kuljettiin useiden metrien korkeudella köysien avulla. Heppahullu tyttö halusi käydä tietenkin myös ratsastamassa. Aika pieneltä tyttö näytti suuren suomenhevosen Pellen selässä. Pelle ei ollut aluksi aivan varma onko nyt toteltava tuota pientä “kirppua”, mutta kummasti vain yhteisymmärrys löytyi tunnin aikana. Oli hauska seurata opettajan kommentointia aloittelijoiden tunnilla, kun hän onnistui ammattitaitoisesti pitämään positiivisen sävyn, vaikka mitä tapahtui.

Pororetkellä oli yhdistetty hienot maisemat ja porojen ihailu onnistuneesti. Nousimme gondolilla Levin huipulle ja ihmettelimme aitauksessa olevien porojen valtavia sarvia. Kyllä niillä kelpaa taistella pian alkavana rykimäaikana! Kävelimme kierroksen avarissa maisemissa, paistoimme makkaraa ja lapset kokeilivat suopungin heittoa.

Majoitus on edullista kesän hiljaisina kuukausina. Yrittäjät valittelivat kesän hiljaisuutta. Ymmärsin, että talvella tulee “tuohta” ovista ja ikkunoista, mutta kesä mennä kitkutellaan. Me lomalaiset saimme hyvää palvelua eikä jouduttu jonottamaan. Tuntui mukavalta, kun meidät muistettiin käydessämme toista kertaa samassa paikassa. Asuinpaikassamme kummityttö piti erityisesti siitä, että aamupalalla sai itse paistaa vohveleita.

Kesäskioskilta saimme asiantuntevia vinkkejä lomallemme ja sydämellisempään tyyliin kuin virallisessa matkailuneuvonnassa. Polkupyörillä oli hauska ajella hiljaisia keskuksen katuja ristiin rastiin. Taisi siinä kummityttö vähän vedättääkin tätiään, kun “opasti” mahdollisimman hankalia reittejä. Hymy vain karehti lapsen huulilla, kun hän tarkasti kuinka täti kompuroi perässä.

Järjestetyn ohjelman lisäksi nautimme pienistä omista asioista ja yhteisestä ajasta. Laskimme kuinka monta poroa näimme. Yhtenä aamuna pomppasimme ylös kuullessamme poron kellon kilkatuksen. Olin  ylpeä kummitytön matkamuistovalinnoista. Hän osti poronsarvia ja kaiverrutti niihin itse valitsemiaan sanoja.

Silloin tällöin sateli vettä, mutta enimmäkseen kuitenkin oli poutasää. Välillä tarvittiin pitkähihaista puseroa ilman viiletessä, sääskimyrkkyä levitimme vain kerran. Kekseliäs ja tarkkasilmäinen lapsi huomaa asioita, joiden ohitse aikuinen voisi lampsia muina miehinä. Ulko-oven lähellä olevaa karhunsammalmätästä siliteltiin aina ohi kulkiessa ja tarkastettiin, että se on saanut riittävästi vettä. Vesisateella muistettiin iloita sammalen hyvinvoinnista.

Viimeisenä päivänä jätin lapsen eräkokkikurssille ja kiertelin itse lähimaastoja sienikori kädessä. Mitkä sienimaastot! Sieniä kasvoi rykelmittäin. Löysin satumaisen kauniin sienipaikan: sammalta kasvoi kokolattiamattona, josta kohosi suuria mäntyjä ja mitäs sieltä sammalikosta löytyikään! Himoitsemiani herkkutatteja, yes yes!

Hillareissuja

Elokuun 2. 2010

Kummityttö tuli kylään ja tarjosin hänelle itse poimittuja marjoja jogurtin sekaan. Hän uteli mitä marjoja on tarjolla. Vastasin: “Hillaa, lakkaa, suomuurainta ja valokkia.” Kummityttö katseli ihmeissään, mutisi “ahaan” ja söi marjansa kiltisti. 

Seuraavana päivänä palasin metsästä oranssinkeltaisena hehkuvan marjasaaliin kanssa ja esittelin jälleen marjat monilla nimillä. Nyt kummityttö nosteli marjoja ja ihmetteli ääneen: “Mistä sen erottaa, mikä marja on minkäkin niminen?” Paljastin lopulta, että rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Houkuttelen hillan herkullisen aromin esille käsittelemällä marjat tietyllä tavalla ennen pakastamista. Siis hillat kattilaan, tilkka vettä, kunnon kopaus sokeria ja sitten seos kuumennetaan hitaasti lähelle kiehumispistettä. Ihana aromi tuo mieleeni lakkaliköörin maun.

Olen käynyt erilaisilla hillaretkillä. Muutaman kerran olen päässyt paikallisoppaan mukaan ja silloin minua on pidetty kuin kukkaa kämmenellä. Hellitty eri tavoin - nokipannukahveilla tai uimareissulla hikisen marjastuksen päälle.

Ehkä ylpein olen kuitenkin itse löytämästäni hillasuosta. Läksin muuten vain suunnistamaan, mutta eihän siitä mitään tullut, kun marjoja tuli vastaan niin paljon. Keräsin pakastusrasian ja juomapullon täyteen hillaa ja sitten soitin siskolle hädissäni, että mitäs nyt tehdään. Istuin kannon nokassa ja katselin ympärilleni. Keltaisia suuria suomuuraimia joka puolella. Tästä olen vain haaveillut. Sisko toi marjasankon ja evästä.

Noukin marjoja vesipisaroita nenän päästä valuen. Sääskiä en juuri huomannut siinä tilassa. Selässä alkoi tuntua jäykistymisen merkkejä, mutta minä tyttö vain jatkoin keräämistä. Sisko soitti perään ja koetti houkutella minua suolta pois jos jonkinlaisilla keinoilla. “Voitais käydä yhdessä pitsalla. Ai, ei tehoa…  No, muistatkos kuinka kipeä selkä sulla oli pari vuotta sitten, kun sait iskiaksen mustikan poiminnasta?” Katselin keltapilkkuista suota ympärilläni ja väitin, “ettei minulla ole asiasta minkäänlaista muistikuvaa. Tulen kotiin sitten kun sanko on täynnä. Mutta varaisitko kuitenkin hierojalle ajan, ihan muuten vaan…”

Eilisellä hillaretkellä mietin selän kipeytymisen myötä, että onkohan tässä jotakin järkeä kumarrella näille pienille yksittäisille sormenpäänkokoisille marjoille. Eikö ne etelän hedelmät ole paljon suurempia ja helpompia poimia? Ensin katosi viimeinenkin kateuden ripe thaimaalaisia ja muita ulkomaalaisia marjanpoimijoita kohtaan ja sitten nousi ihmettelevä kunnioitus stä kohtaan, että joku ansaitsee elantonsa marjastuksella. On ne kovia!