Arkistot kuukaudelle Elokuu, 2011

Paras-Pältsa-Tuipali ryhmän voimalla

Elokuun 13. 2011

Paras eli Barras on sitten valloitettu ryhmän voimalla! Oli hieno hetki kavuta 1419 m korkealle huipulle poutasäässä, kirjoittaa nimi vieraskirjaan sekä päästä yhteiskuvaan. Meitä onnisti sään suhteen; seuraavana yönä säätila muuttui kosteaksi.

Olen oppaana vetänyt tähän asti pelkästään päiväretkiä. Minua jännitti lähteä ryhmän kanssa maastoon useaksi vuorokaudeksi. Päiväretken ajan itse kukin jaksaa olla hyväntuulinen, mutta vaelluksella pintaan nousee monenlaisia tunteita. Oppaan roolissa on haastavaa ottaa huomioon kaikkien ryhmäläisten toiveet, kun ne vielä muuttuvat matkan varrella. Ehkä juuri tämä vei minulta eniten energiaa, nimenomaan uutena tilanteena.

Mutta aloitetaanpa alusta. Seitsemän henkinen ryhmämme ajoi taksikyydillä Kilpisjärveltä Signadaleniin (kartassa nimellä Rognli). Maksettuamme parin sadan euron arvoisen matkan läksimme kapuamaan vehreän Barrasdalenin mönkijätietä ylös. Pian tunnistimme kasveja ja sieniä, sillä porukassa sattui olemaan niin asiantuntemusta kuin innokasta oppijaakin. Sieniaika näytti olevan parhaimmillaan. Olin käynyt samoissa maisemissa muutamaa viikkoa aiemmin. Huomasin monien purojen kuivuneen tässä välissä, joten vettä ei enää saanutkaan mistä vain, varsinkaan ylempänä tunturissa.

 Rinkka selässä taivaltaminen nousevassa maastossa oli hikistä hommaa ja todellakin hitaampaa kuin pelkällä päivärepulla retkeily. Oli  mielenkiintoista seurata kuinka kasvillisuus muuttui matkan varrella. Paraslaaksossa kasvoi havupuita ja saniaisia, koivurajan jälkeen alkoi karu avotunturi, paljakka. Monen lepotauon jälkeen saavuimme Paraksen Kilpisjärven puoleiselle juurelle. Pystytimme sinne teltat.

Päätimme lähteä yrittämään Paraksen huiputusta vielä samana iltana, olihan sää mitä mainioin. Etsimme maastosta heikosti erottuvan polun Paraksen oikeasta reunasta (Kilpisjärven suunnalta katsottuna).  Tässä ryhmää auttoi Alpeilla paljon retkeillyt, kovakuntoinen vaeltaja. Hän etsi reitin ja me toiset seurasimme läähättäen ja hikisinä perässä. Välillä istahdimme vetämään henkeä ja ihailemaan maisemia. Ja sitten olimmekin jo huipulla! Nyt näin ne huikeat maisemat, jotka edellisellä reissullani verhoutuivat pilven sisään. Upeaa!

Laskeuduimme varovasti alas leiriin. Opin samalla uuden tekniikan laskeutumisessa: kevyttä juoksua painopiste alhaalla sauvat tukena. Alastulo tuntui tällä tavalla rennolta ja helpolta.  Oli mukava palata väsyneenä teltalle, kun leiriin jäänyt telttakaverini oli laittanut ruokaa valmiiksi. Muutenkin olen kiitollinen hänen läsnäolostaan ja tuestaan. Opaskoulutuksen käyneenä hän luki hyvin tilanteita ja tiesi oppaan roolin paineet. Ensimmäinen retkipäivä oli vaativa. Yöllä havahduin välillä hereille tunnistamaan voimakasta väsymystä.

Aamulla heräsimme pilven sisältä. Teltta ja maa oli märkää. Kivet olivat muuttuneet niin liukkaiksi, että lensin naamalleni kivikkoon vessareissulla. Onnittelimme itseämme siitä, että olimme valloittaneet Paraksen hyvän sään aikaan. Nyt se ei onnistuisi. Kävelimme hiljaisina sateessa kohti Gappohyttania. Osuimme sopivasti hyvään kasvipaikkaan ja niin taas kuvasimme ja tunnistimme kasveja. Matkan varrella pääsimme seuraamaan useiden tunturikihujen elämää. Poikasiakin näimme, sekä kihun tunturisopuli suussa. Sopuleita vilahteli aika lailla siellä täällä.

Gappohyttanille saavuttaessa vettä satoi jo kunnolla. Oli helpottavaa päästä sisälle viihtyisään tupaan keittämään lounasta ja oikaisemaan selkää! Sitten jatkoimme matkaa kohti Pältsastugania. Polun alun löytäminen tuotti vaikeuksia, vaikka seurasimme opaskylttejä. Joen yli hyppääminen kostealla kalliolla oli aika haastavaa. Emme osuneet kartassa olevalle sillalle, missähän se mahtaa olla? Reitti Gappolta Pältsastuganille on erikoista hiekkaharjujen ketjua. Melko helppokulkuista ellei edellisen päivän rasitukset olisi painaneet jalkoja.

Väsyneinä saavuimme Pältsastuganille vesisateessa. Tupavahti toivotti meidät tervetulleiksi. Yhteinen helpotuksen tunne sisämajoituksesta, ruoan laitto sisällä ja saunominen yhdisti ryhmää, loi kotoista tunnelmaa.

Seuraavana aamuna läksimme vaeltamaan vesisateessa Tuipalin yli. Nousua riitti vielä senkin jälkeen, kun luuli nousujen loppuneen. Vesisade yhdistettynä viiteen lämpöasteeseen tuntui viileältä. Onneksi sade hellitti aika pian. Tauolla puin untuvatakin päälle, se tuntui taivaalliselta. Untuvatakki on ihmisen paras ystävä tunturissa kesät talvet!

Retken loppuosan toteutus oli herättänyt keskustelua matkan aikana. Löysimme pohdiskelun jälkeen kaikille sopivan ratkaisun: osa porukasta yöpyi Kuohkimajärven autiotuvassa ja jatkoi seuraavana päivänä Mallan luonnonpuiston kautta Kilpisjärvelle. Minä palasin samana iltana muiden mukana iltalaivalla Kilpisjärvelle.