Lumisia tampattuja mäenkupeita, joulukuisen auringon ihana pilkahdus, oppimisen iloa ja migreeniä. Voimavarojeni rajallisuus tuli vastaan seitsenpäiväisellä lasketteluohjaajakurssilla: päivät klo 9-16 rinteessä ja teoriaa iltaisin.

Tätä tarvitsee sulatella ajan kanssa. Löysin niin paljon jännittämisen aihetta, että kärsin migreenistä viiden päivän ajan. Jopa kaulalihakset olivat kipeinä! On kasvun paikka olla se viimeinen villahousu. Se, jolla on eniten opittavaa. Alkuviikosta meitä ohjasi kaksi edelliseltä kurssilta valmistunutta tunturiopasta, varsin taitavaa ja innostavaa hiihdonopettajaa. He korostivat useaan otteeseen sitä, että tärkein asia mäenlaskussa on hauskan pitäminen!

Hissin kapula tuntui karkailevan ottaessani sitä kiinni, kun taas poistuessani hissistä kapula tuntui liimaantuvan takapuoleeni. Hissin nykäistessä suustani pääsi aluksi samanlaisia kiljahduksia kuin Linnanmäellä.

Anja Pärssonin ja Ingemar Stenmarkin mukaan nimetyt mäet vaikuttivat aluksi kauhistuttavan jyrkiltä, mutta nyt voin kehua laskeneeni alas niin Anja- kuin Ingemarmäestäkin. Tärnabyssä voi opiskella alppilinjalla kolmella tasolla: kansankorkeakoulussa, lukiossa ja korkeakoulussa. Opiskelupaikkani kuuluu ensin mainittuun suuntautumisena tunturiopaskoulutus. Niinpä meillä on mahdollisuus ostaa edullinen vuosilippu Hemavan-Tärnaby-alueen hisseihin.

Perusasennon harjoittelussa olin ensimmäisinä päivinä niin kyykyssä, että reidet olivat tulessa. Lisäksi vuokramonot hankasivat ihon puhki jalkaterän sisäreunalta. Uskaltaessani nojata laskussa eteenpäin käännökset alkoivat sujua ja tunsin ensimmäisen läikähdyksen oppimisen ilosta.

Otin vapaapäivän vetääkseni henkeä, mutta kuinka ollakaan latusuksilla tunsin itseni uudeksi ihmiseksi. Hallitsin välineet, olo tuntui rennolta, luminen kuusimetsä vain kuukkeli seuranani houkutteli ja niinpä hiihdin lepopäivänä 12 km, hups. Kävin hierojalla, mikä osoittautui maanpäälliseksi paratiisiksi.

Loppuviikosta saimme ohjaajiksemme Friluftsfrämjandetin kautta pari kokenutta kouluttajaa ja he kehottivat minua nousemaan perusasennossa ylemmäs, jolloin en enää väsynyt reisistä niin nopeasti. Videoimme laskujamme kahteen otteeseen nähdäksemme kehityksen. Itsensä katsominen ja analysoiminen videolta näyttää olevan vaivaannuttavaa lähes jokaiselle riippumatta taidoista.

Kouluttajat ottivat huomioon kunkin henkilökohtaisen tason. Jokaisella on jotakin opittavaa, yksi asia kerrallaan. Sain paljon kannustusta ja myönteistä huomiota osakseni niin kuin aloittelija (tai jokainen) tarvitsee jaksaakseen harjoitella. Ensimmäisessä videoinnissa huomasin heiluvani kuin heinämies eli runsaasti ylimääräistä myötäkiertoa kehossa. Iloitsin oppimisesta. Onnistuin välillä pitkissä loivissa käännöksissä aika mukavasti, etenkin silloin, kun sain laskea kouluttajan perässä. Tuntui kannustavalta, kun kouluttaja kehui oppimiskäyrääni kaikkien kuullen. Toinen videointikerta jännitti niin paljon, että palasin tuttuun heinämiestyyliin. Olin pettynyt näkemääni.

Harjoitellessaame lyhyitä käännöksiä löysin yhdessä laskussa rytmin kehostani ja se tuntui mahtavalta. Jokainen hyväksyttiin kurssin suorittaneeksi. Minäkin! Tarvitsen paljon mäenlaskua kehittyäkseni. Nyt tiedän millaisia harjoituksia tarvitsen ja mihin kiinnitän huomiota.

Migreeni äityi ylivoimaiseksi lääkkeiden loputtua, mutta kurssikaverini hoiti asian loistavasti. Hän soitti paikalliselle terveysasemalle, juttelin lääkärin kanssa puhelimessa ja ystäväni haki minulle lisää lääkkeitä. Aion antaa hänelle kahvipaketin kiitokseksi esimerkillisestä auttamisesta.

Niin, juhlimme joulunaaton synttäreitäni heti ensimmäisenä iltana. Ruotsalaiset kurssikaverini lauloivat ympärilläni “Ja må du leva” iloisina. Annoin katseeni kiertää silmistä silmiin ja lämmin tuike kosketti minua ennen kokemattomalla tavalla. Kerroin sen heille. Tarjosin suklaakakkua ja banaanimaustekakkua sillä seurauksella, että olimme iloisessa sokerihumalassa koko porukka. Keksimme äänestää suljetulla lippuäänestyksellä luokkamme Lucian, joka voisi olla tässä tapauksessa myös poika. Luin äänestyslipukkeista nimiä ääneen yksitellen ja kyllä meitä nauratti. Lopulta toisen kierroksen huutoäänestyksessä vein voiton. Suunnittelimme kuinka kuljemme kulkueena Lucian päivänä pitkin koulua: minulla päässäni niin monta otsalamppua kuin mahtuu ja muu porukka laulaa pukeutuneena Ullfroteen villakerrastoihin aina kypärämyssyä (balaclava) myöten. Illalla tunsin itseni niin onnelliseksi, etten saanut unta.