Miten viikko vierähtää niin nopeasti tunturissa? Häviääkö ajan taju intensiivisessä läsnäolossa, kun elämä on tässä ja nyt. Ympärillä pelkkää avotunturia, tunturituuli puhaltelee alati, sää vaihtelee päivän mittaan ja ison huomion vie fyysisten perustarpeiden tyydyttäminen. Elämä on korostetun yksinkertaista, mutta vaatii koko huomion. Muutoin kompastun kivikossa ja olen pulassa.

Sain Kilpissafareilta kyydin Norjan puolelle Guolasjärvelle ja siitä opastuksen Haltin päälle kirjoittamaan nimen kirjaan. Minä rinkka selässä ja kaksi muuta päivärepuilla teimme loistavan reittivalinnan kiertämällä Haltin itäpuolelta loivasti ylös. Matkaa kertyi enemmän kuin suoraan kivikosta nousemalla, mutta rinkan kanssa jaksoin hyvin tätä reittiä. Olin varannut limpparipullon vaikean hetken varalle, mutta sitä ei tullutkaan. Haltin rinteillä riitti monenlaisia, varsin erikoisia ja kauniita kiviä. Poutasäässä ihailimme maisemia, tällä kertaa siis näin kaiken. (Toukokuun alussa hiihdin Haltille pilven sisällä, silloin näin juuri ja juuri seuraavan merkkirisun.)

Kiivetessä ei palellut, mutta ylhäällä pysähtyessä tuuli pakotti etsimään ne kaikkein lämpimimmät vaatteet. Skoolasimme terästetyllä kahvilla - ja oli onnellinen olo. Pitkään haaveilemani asia toteutui. Päiväretkeläiset kääntyivät paluumatkalle, minä jäin rinkkani kanssa vielä huipulle soittamaan muutaman puhelun ja nauttimaan olostani. Omassa rauhassa, avarassa maisemassa. Ajattelin, että minun kiireet loppuivat tähän. Pikku hiljaa laskeuduin Haltin tuvalle. Ei ketään muita.

Seuraava päivä oli sateinen ja tuulinen. Niinpä päätin askeltaa vain lyhyen matkaa Pitsusjärven tuvalle ja lepäillä. Minullahan oli aikaa. Huonon näkyvyyden vuoksi tuntui jännittävältä kävellä kivikossa parikymmentä minuuttia ennen kuin osuin Kalottireitille. Pitsusjärven autiotuvassa olin ensimmäinen tulija ja levittänyt yöpymiskamppeeni jo puoli kahteentoista mennessä. Hymähdin mielessäni, että aika pitkä ilta edessä. Herkuttelin paistamalla lettuja kiireettömässä, paineettomassa olotilassa.

Sitten alkoi tulla väkeä. Kastuneita, väsyneitä, turhautuneita, etelässä aikataulunsa suunnitelleita suorittajia… Tupien täyttymisen seuraaminen ahdisti minua vähän, vaikka toisiin retkeilijöihin onkin mielenkiintoista tutustua ja retkeilijät ovat valikoitunutta väkeä. Illalla aurinko alkoi paistaa. Läksin iltakävelylle lähituntureille, kiipesin Lassavarrin päälle soittamaan. Tällä reissulla opin, että soittaminen onnistuu kyllä, kun kiipeää riittävän korkealle, (noin 900 m). Tuvalla kävin  välillä sulkemassa kaasun pääsulun, mutta aamulla herättyäni se oli taas auki. Yöllä pimeässäkin tuvalle tuli vielä väkeä häikäisevät otsalamput heilahdellen. Heräämisen vuoksi kömmin ulos ja kannatti - täysi kuu heijastui upeasti Pitsusjärvestä. Aamulla särki päätä. Puhuin kuin Runeberg jokaisessa kämpässä, jotta emme lämmittäisi tupaa niin kuumaksi, ettei kukaan pysty nukkumaan. Hyvin toimi koko viikon, onneksi.

Aamulla läksin tallustelemaan vähän kuljettua reittiä itään Kopmajoelle. Maasto oli enimmäkseen helppokulkuista, vaikka seuraavaa merkkipaalua saikin välillä tiirailla. Kopmajoen tuvalla tapasin hyvällä asenteella retkeileviä naisia. Aikaa oli vaikka kuinka ja teltan kanssa naiset aikoivat mennä omia reittejään vähemmän kuljetuilla alueilla. Aamulla hyytävässä tuulessa toinen heistä asteli tyynesti joelle vain pyyhe ympärillään aamupesulle, kun minä hädin tuskin juoksin huussiin lämpimissä vaatteissa. Somaksen seutu on kaunista aluetta. Kuljeskelin tuvan lähellä Seitakivellä, hiekkaharjanteilla ja hiekkarannoilla ihastuneena näkemääni.

Sitten koetti uusi päivä ja matka jatkui kohti Pitsusjärven eteläpäätä itse suunnistaen. Veajetoaivin päältä saatoin taas soitella ja kysellä säätietoja. Poutaa, tuulista, illasta pieniä sateita. Siinä vaiheessa vielä olin ylpeä reittivalinnastani, olihan maisemat huikeat ja en tarvinnut palata samaa polkua takaisin. Pian kuitenkin alkoi kilometrien pituinen kivirakka. Pelkkää kivipeltoa, jossa ei ole maata lainkaan näkyvissä. Työlästä pitemmän päälle. Välillä istuin alas rentoutuakseni, jotta jaksan taas keskittyä jokaiseen askeleeseen erikseen. Lopulta Pitsusjärvi näkyi. Pettyneenä huomasin, että olin kulkeutunut aika lähelle Pitsusjärven tupaa. Se siitä oikaisemisesta! Väsytti ja suututti. En kyennyt antamaan periksi ja menemään Pitsusjärven tuvalle yöksi. Sen sijaan jatkoin matkaani Kalottireittiä pitkin Meekolle.

Pitsusputouksen näkeminen virkisti minua, upea paikka. Puin lämpimästi päälle ja valmistin juhla-aterian tuulen suojassa kallion kolossa: poron kuivalihaa paistettuna ja keitettyä riisiä. Hyvä ruoka, parempi mieli - toimii tunturissakin. Jatkoin matkaa koko päivän vallinneessa kovassa tuulessa. Laskeutuessani Vuomakasjärvelle sää muuttui täysin, tyyntä ja lämmintä. Ei muuta kuin vaatteet pois ja uimaan. Mikä nautinto! Sillan ylityspaikalla oli jälleen huikaisevan kaunista. Istuin alas juomaan kaakaota ja nauttimaan tästä hetkestä. Vaikka Meekon autiotupa oli lähellä, pitkän päivän päätteeksi loppumatka tuntui pitkältä. Meekon pahdan alla kivikossa ymmärsin olla kiitollinen Metsähallitukselle pitkospuista. Sen sijaan autiotuvan sijoittaminen erilleen muista tuvista joen toiselle puolelle harmitti. En alkanut kahlaamaan, vaan jouduin kiertämään lisälenkin sillan kautta ennen kuin pääsin tuvalle. Mahduin hyvin nukkumaan pieneen tupaan.

Aamulla suunnitelmissa oli kävellä itään päin Jogasjärven kautta Porojärvelle. Sitä ennen kuitenkin kiipeäminen Saivaaralle tarkistamaan Kekkosen laatta. Kävelin Saivaaran “ohi” pohjoispuolelta, jätin rinkan näkyvälle paikalle ison kiven päälle ja varmuuden vuoksi merkitsin paikan vielä gps:änkin. Huipulle kiipeäminen sujui helposti, mutta yht’äkkiä alaselässä alkoi tuntua kipua, vihlaisuja. Selkää oli vaikea saada aivan suoraksi. Mitä ihmettä? Onneksi sain keskustella tilanteesta puhelimessa, kun huipulla olin ja ymmärsin palata Meekon tuvalle lepäämään ja venyttelemään. Nyt kannattaisi pysyä muiden vaeltajien kulkemilla reiteillä oman turvallisuuden vuoksi. Laskeuduttuani kauas näkyvälle rinkalle kiersin Saivaaran eteläpuolelta, herkuttelin mustikoilla ja palasin Meekon autiotuvalle. Venyttelin takareisiä ja pakaroita sitkeillä pitkillä venytyksillä. Olo helpottui jonkin verran. Lepo maistui. Väkeä tuli yöksi tuvalle niin paljon, että osa nukkui lattialla. Minulta oli leipä loppunut aika päiviä sitten, sain tosilta vaeltajilta paketin näkkileipää ja kahviakin löytyi tuvasta.

Aamulla jännitti jatkaa matkaa, kuinka selkä kestäisi? Kuljin Meekonjärven autiotuvalta Kuonjarjoelle tapaamatta ketään muuta. Selvisin tuulisesta matkasta kuitenkin hyvin. Kuonjarjoella lämmitin vettä kattilassa ja peseydyin. Olo oli kuin enkelillä! Miten paljon vaelluksella voikaan nauttia ihan elämän perusasioista! Yksinkertainen retkiruokani oli alkanut jo tympäistä minua. Onneksi joku oli jättänyt tupaan spagetticarbonara-pussin, nam! Lepo maistui taas ja nautin olostani avarassa tuvassa. Tekstiviestitkin kulkivat ihan tuvasta käsin, vau.

Viimeisenä retkipäivänä etenin kuin lentämällä. Olin kai saanut siivet selkääni. Yksi retken kauneimmista maisemista osui tälle osuudelle, Tuulihuippujen läheltä avautuva maisema Kilpisjärven suuntaan. Olen katsellut sitä usein kelkka-hiihtoretkillä ja nyt se taas sykähdytti. Pysähdyin Saarijärven tuvalle keittelemään viimeisen kerran ruokaa jauhelihasta ja makaronista. Pari retkeilijää tarjosi pannukahvia, ai kun hyvää. Työkaverini Sanna, joka oli Haltilla alkumatkasta, käveli minua vastaan herkkujen kanssa. Minua aivan nauratti, kun hän levitti polulle banaaneja, eväsleipiä, limonadia, suklaata, keksejä, kahvia… Oli lämmin päivä, halusin viipyä vielä tunturissa. Pulahdin puroon parissa eri paikassa ennen kuin palasimme Kilpisjärvelle.




6 Kommenttia artikkeliin “Haltilta Kilpisjärvelle 18.-24.8.2013”

  1. krisse Says:

    Moi, Eli selvisit reissusta;) - ja varmaan taas 1000 kokemusta rikkaampana. Se on mielenkiintoista kuinka noinkin näennäisen “helpolla” reissulla Lapin kesän hienoissa olosuhteissa riskit kurkkivat nurkan takana odottaen tilaisuutta iskeä - eli onnistunut, turvallinen reissu on kiinni riskien HALLINNASTA - niinkuin teitkin. Toivottavasti kaikki muutkin kulkijat tajuaisivat nämä asiat eivätkä “tuhlaisi” Tunturi-Lapin muutenkin pieniä terveydenhoidon resursseja omalla ajattelemattomuudellaan.
    Milloin uudestaan siivoamaan kämppien vanhaksi meneviä ruokavarastoja;)?

    Ruskailoa ja terveisiä!

  2. karhusilta Says:

    Hei Krisse!
    Tunturissa on aina eduksi pitää järki päässä. Kiitos kommentistasi, osaan minä hölmöilläkin (ainakin yksin kulkiessa) :)
    Nythän tässä on into päällä suunnitella uusia retkiä. Ensin kuitenkin hoidan kunnialla tämän unelmatyön. Ruskaoppaana Kilpisjärven maastoissa ja bussioppaana Norjan retkillä.

  3. esteri Says:

    heippa riitta!

    kiva oli lukea vaelluskertomuksesi, kiitos!
    ihana ruska värittää jo pallaksen tuntureita. olen poiminut tästä kodin “pihametsäpiiristä” n. 4 litraa mustikoita, ihania, isoja ja hyvänmakuisia. nyt pullataikinapohjainen piirakka uunissa. Tuletko iltateelle :).

    -esteri

  4. karhusilta Says:

    Esteri!
    Kiitos itsellesi. Voin maistaa suussani pullapohjaisen mustikkapiirakan ihanan maun :)Virtuaalimaailma on ihmeellinen asia. Kerro Pallakselle terveisiä, kaikille!

  5. sari Says:

    Moikka Riitta!
    Kiitos ihanan pitkästä vaelluskertomuksestasi, mukavaa että sait vaellettua reitin myös kesäaikana. On se vain niin erilainen kesällä, kun maisemassa muitakin värejä kuin valkoista. Upeaa!!!
    Mikä siinä tosiaankin on, että vaikka etukäteen tuntuu, että on varannut kymmenne päivää aikaa, niin tuntuu, että aika menee niin nopeasti kuin olisi ollut vain päivän pari. Reilu viikko oli edessä ja kohta on taas jo kotona. Kai se ajantaju sitten häviää, kun on vain se ympärillä oleva ja kaikki tarpeellinen rinkassa. Ei tarvitse miettiä kaikkea joutavaa, vain kyseistä hetkeä.
    Sehän se meillä (etelän) immeisillä tuppaa olemaan, että kotona reitit etukäteen suunnitellaan, välillä turhankin pitkiä päiväetappeja, mutta toisaalta pakko suunnitella, jotta osaa varata tarpeellisen määrän ruokaa ym. reilun viikon tarpeiksi, ei liikaa kantamista, mutta jotta riittää. Ja jakaa päivämatkat edes jotenkin kohtuulisiksi. Ja onhan tietysti kotona sovittava postin kerääjät ym. jutut. Olisikin vain, että voisi olla niin kauan kuin huvittaa…
    Onkos siellä jo ruskaa näkyvissä?
    Olisi mahtavaa päästä tunturiin (lue Kilpisjärvelle) nyt just, kun viikonloppukin edessä, mutta kun se on niin kaukana…

  6. karhusilta Says:

    Hei Sari!
    Kiitos itsellesi ihanan pitkästä kommentista!
    Maaruska Kilpisjärvellä on aika näyttävää, varsinkin punaisena hehkuvissa riekonmarjamättäissä ja isomarjaisessa ruohokanukassa. Tunturikoivut ovat paikoitellen kärsineet tunturimittarituhoista ja joutuneet kasvattamaan uusia lehtiä. Näihin uusiin lehtiin ruska ei ehdi.
    Täällä on ollut harvinaisen lämmintä, kuulema lämpimintä viiteenkymmeneen vuoteen!