Osallistuin Rovaniemellä järjestettyyn kotailtaan, johon kuului ohjattua rauhoittumista elävän tulen äärellä. Oli lupa levätä sydämen päällä. Siinä sain oivalluksen lähteä mahdollisimman nopeasti tunturiin. Kävelin rinkka selässä Rovaniemen linja-autoasemalle omaan tahtiini. Tämä on minun retkeni! Istuin puupenkille ja puin untuvatakin päälleni. Söin termospullosta lämpimän aterian. Ja olin onnellinen!

Kuinka tärkeää onkaan kuunnella omaa sisintään! Mitä minä tarvitsen? Mikä on minun tahtini? Tunsin syvää tyytyväisyyttä siitä, että minulla on riittävästi taitoa, varusteita ja rohkeutta lähteä vaeltamaan yksin. Retkirutiinit sujuvat ilman suurempaa numeroa. Se vapauttaa voimavaroja olennaiseen eli tunturiluonnosta nauttimiseen.

Hetassa heräsin 10.10.2010 valkoiseen maisemaan. Olin niin toivonutkin ensilunta! Toivottavasti reitti ei vaan muutu liukkaaksi, jäiseksi ja niljakkaaksi. Ainahan voin kääntyä takaisin tarvittaessa tai odottaa autiotuvassa parempia kelejä. Venetaksin ajaja vei minut Ounasjärvellä vastarannalle ja mutisi siinä lähtöäni kummastellen: “En minä vain tuonne lähtisi!” Rättejä satoi taivaalta. Minä vain totesin “onneksi sinun ei tarvitsekaan lähteä” ja astelin tyytyväisenä kohti omia seikkailujani. Pian vastaan tuli kiiltäväsormuksinen nuori mies kovaa vauhtia pois tunturista. Sen jälkeen en nähnyt muita ihmisiä muutamaan päivään.

Minua tympäisi alkumatkan metsäinen osuus. Ihan niin kuin se olisi turhan kulkemista, välttämätön paha ennen avoimia tunturimaisemia. Yksin kulkiessa turvallisuuteen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Kävelysauvoista oli turvaa tasapainon varmistamisessa kivikossa ja juurakossa. Kännykkää säilytin kehon lähellä virta pois päältä. Ensiapulaukun kiinnitin helposti saavutettavaksi rinkan ulkopuolelle. Varasin päivämatkoille termospulloon lämmintä juotavaa ja kannoin mukana jopa retkikeitintä. Sitä kaduin myöhemmin turhana painona, sillä tupia oli reitillä runsaasti. Tuvissa kaasu toimi hyvin ja lisäksi kamiinassa oli mahdollisuus kypsentää ruokaa tulella. Hätätilanteen varalta kuljetin mukanani tuulenpitävää kangasta, makuupussia ja -alustaa. Huomioliivin varasin mahdollista helikopteria varten. Hyvin varautuneena kuljin turvallisin mielin. Mitään ei sattunut. Toki katsoin askeleeni tarkkaan.

Hetta-Pallas -reitti osoittautui enimmäkseen helppokulkuiseksi maastoksi. Pyöreälakiset tunturit, kerot ovat kauniita katsella, jotenkin lempeitä. Kerojen väleissä kurut, metsäiset painanteet tarjosivat suojaisia paikkoja levähtää. Hyviä paikkoja tuville, kun vierestä löytyy raikasta vettä. Suorastaan hämmästelin, kuinka paljon matkalla on levähdyspaikkoja. Kävin niissä kaikissa: lounaalla, päiväunilla tai yöpymässä. Tai vain kurkkaamassa silkasta uteliaisuudesta.

Yövyin Sioskurun, Hannukurun ja Nammalakurun autiotuvissa. Päivämatkat tuntuivat sopivilta, aivan riittäviltä minulle. Jotkut hönkäisevät reitin kahdella yöpymisellä. Minä halusin välttää suorittamisen makua. Jättää väljyyttä luonnon ja oman itsen kuuntelulle.

Hannukurussa oli aivan erityinen tunnelma. Vanhat tanakat männyt, lukuisat kauniisti sijoitetut ja rakennetut rakennukset, tulipaikat, telttailualue ym. muodostavat ikään kuin viihtyisän kylän. Sielläpä minä sitten asustelin yksin autiotuvassa. Lämmitin saunan, kylvin kaikessa rauhassa ja elin vahvasti kaikilla aisteilla. Laiskuuteni oli vähällä kostautua, kun noukin juomaveteni lammesta. Kaivolle matka tuntui sillä hetkellä liian pitkältä. Selvisin pienellä epämääräisellä tunteella vatsanpohjassa. Moni on kuulema saanut lammen vedestä vatsansa kuralle. Yöllä hiiret rapisivat rakenteissa. Nostin eväspussin naulaan ja jatkoin unia. Näin unta sopulin värisestä rotasta, joka näytti yhtä aikaa ällöttävältä ja viehättävältä.

Nammalakurussa sain luvan opetella taas toisten seuraan. Mukavaahan se olikin sitten kun tutustuttiin. Nammalassa katselimme yhdessä revontulia. En olisi saanut yksin aikaisekseni työntyä tuuleen pimeässä illassa. Revontulien liike toi mieleeni siveltimien vedot vesiväreillä. Oli se hienoa. Sielua sivelevää.

Kolme päivää vallitsi pohjoistuuli ja pieni lumituisku. Lumi oli aluksi kosteaa, sitten nuoskaista ja ylhäällä tuntureilla kuivaa pakkaslunta. Välillä tuuli niin kovaa, että otin tukea sauvoista tasapainon säilyttämiseksi. Kuinka helpottunut olinkaan siitä, että tuuli selän takaa. Ja siitä, että sain kulkea valoa kohti.

Neljäntenä päivänä aurinko helotti kuin keväthangilla ja tuuli laantui. Lunta oli kertynyt  jo 10-20 cm. Olin niin täynnä tuntureiden energiaa, että juoksin rinkka selässä pitkin tuntureita kilometri tolkulla. Silkasta onnesta. Ja myös siksi, että nukuin aamulla yhteentoista asti ja Pallakselle oli ehdittävä ennen neljää. Pallaksen luontokeskuksella minua odotti vanha tuttu työntekijä. Sain käydä suihkussa, kahvit ja vieläpä kyydin bussipysäkille. Kiitos Pallas, kaikesta!