Ihana hiihtää! Mikä hiihtoilma: lämpötila nollan vaiheilla, lumi pakkasen puolella, latu unelmakunnossa. Poutasää, valoisa päivä, hyvä hengittää. Suksien voitelu onnistui hyvin. Hiihdin perinteistä hyvällä halulla 20 km. On hienoa saada olla ulkona valoisaan aikaan päivästä, mutta ehkä vielä jännittävämpää on hiihtää kuun valossa.

Yhtenä iltana laitoin jalkaani nahkasaappaat ja eräsukset. Siis leveät ja pitkät sukset kannan taakse ulottuvalla metallisella eräsiteellä. Suksissani on vanhat pitoteipit ja halusin testata, vieläkö ne pelittävät. Sauvoissa on leveät sommat, jolloin ne toimivat pehmeässä lumessa. Hiihdin koskemattomassa metsässä ja hakkuuaukoilla etsien sopivia reittejä kömpelöille suksille. Lähes täysi kuu valaisi riittävästi, otsalamppua käytin vain tiheässä metsässä. Jotakin seikkailun virettä ja vapauden tunnetta siinä oli ilmassa! Olemista tässä hetkessä.

Menomatka umpihankihiihtoa ja takaisin pääsinkin sitten valmista latua! Välillä ajattelen, että latuhiihtäjä on latujen vanki. Tavallisilla latusuksilla ja -sauvoilla ei tosin ole asiaa pehmeän lumen aikaan umpihankeen.

Joululomalla laitoimme seitsemän vuotiaan kummityttöni kanssa pieniä suksia kuntoon. Hän halusi osallistua suksien pohjustamiseen parafiinilla. Hiihtäessä hän huomasi selvän eron luistossa, vauhtia oli jo liikaakin. Hän totesi: “Taisi tulla vähän liikaa sitä piparminttua … vai olikos se nyt pepsodenttiä.”

Otin itseäni niskasta kiinni ja painelin koulun voitelutilaan pohjustaakseni lopultakin omat sukseni. Suksien huoltaminen on oma tieteen- ja taiteenlajinsa. Olen onneksi saanut kuulla voiteluasiantuntijan neuvoja, kuinka tavallinen hiihtäjä selviytyy hommasta. Laitoin vanhan silitysraudan kuumenemaan (ei liian kuumaksi) ja sulatin parafiinia suksen pohjaan luistoalueelle. Siklasin huolellisesti eli poistin ylimääräisen parafiinin. Harjasin suksen pohjan. Sitten silitysraudan töpseli tipahti lattialle ja hajosi. Koetin koota palaset yhteen ja laitoin pelokkaana pistokkeen pistorasiaan. Kuului kummallista surinaa ja totesin, että henkeni on arvokas. Kiikutin silitysraudan huollettavaksi. No, ainakin toinen suksi on luistava…

Suhtaudun hiihtokilometrien laskemiseen kaksijakoisesti. On mielenkiintoista seurata kilometrien karttumista ja seuranta voi innostaa hiihtämään lisää. Toisaalta hiihtokilometrien vertaaminen toisten kanssa on tyhmää. Helposti tulee tunne, että kilometrejä on liian vähän. Eräsuksilla umpihangessa on hauska ja raskas hiihtää, mutta siitä kertyy huonosti kilometrejä. Olen kuitenkin päättänyt laskea kilometrit tänä talvena ja olla ylpeä niistä. Tällä hetkellä kasassa on n. 150 km.

Mietin tänään ladulla, että mitä ajattelen toisista hiihtäjistä. Niistä, jotka menevät heittämällä ohi ja niistä harvoista, jotka hiihtävät hitaammin kuin minä. Ainakin pääkaupunkiseudun ruuhkaisilla laduilla tunteet leimahtelevat toisinaan. Täällä ohitustilanteissa huikataan tervehdys toiselle hiihtäjälle. Olen päätynyt pohdinnassani seuraavaan. Jokaisen hiihtäjän hiihto on yhtä arvokas riippumatta vauhdista tai hiihdettävästä määrästä. Hitaasti hiihtävää voin katsella arvostavin silmin kunnioittaen hänen lähtemistään ladulle. Pikakiitäjää voin katsella ihaillen hänen voimaansa, tekniikkaansa ja vehkeitään.