Tajusin yhtäkkiä, että minullahan on monta päivää vapaata - ja hilla-aika kuumimmillaan Rovaniemellä. Sain suureksi ilokseni auton lainaan. Pakastin oli sopivasti tyhjä ja pesty.

Mutta kun minä en tiedä hillapaikkoja! Aikani harmiteltuani äkkäsin, että tilanne ei selviä kotisohvalla käsiä väännellen. On painuttava suolle. Rovaniemellä minulle tuttuja maastoja ovat lähinnä hiihtoladut ja nehän kulkevat välillä soita pitkin. Sama kai se on sieltä kokeilla. 

Astelin suolle ja näin heti oransseja kauniita pilkkuja sammalmättäillä. Mikä riemu! Hyttysöljyä naamaan ja käsiin, ettei soiden valtiaat tee hulluksi. Keräsin ja keräsin, selkää kolotti, hiki teki ihon tahmeaksi ja sääsket ärsyttivät. Suuta kuivasi, kun juotava vesipullosta loppui kesken. Mietin jo, miksen ymmärrä lähteä kotiin, tai edes pitää kunnon taukoja. Sitten ymmärsin, että tällainen niukkuudessa elävä ihminen on taipuvainen ahneuteen. Lopulta riuhtaisin itseni irti suolta, hyvin pesty neliskanttinen jäteämpäri hillaa täynnä. Moneen kertaan toistelin itselleni, että tännehän pääsee uudestaan. Pohdin, olisikohan minulle sopiva diagnoosi hillahulluus tai hillakiima? Ihmisten ilmoille päästyäni kylmä vesi maistui niin hyvältä. Vein maistiaisia siskon pojille ja voi kuinka ahnaasti he hillaa söivät.

Seuraavana aamuna heräsin päänsärkyyn, jonka uskoisin johtuvan liian vähäisestä nesteytyksestä. Hillakuume kuitenkin ajoi minut takaisin suolle, vaikka vettä tihuutti. Löysin entistä isompia hilloja ja lisää näytti olevan kypsymässä. Keräsin kunnes vaatteeni olivat märät ja minua alkoi palella. Kotona asettelin hillarasioita pakastimeen mielihyvän hykkyrässä. Rasian kanteen länttäsin pienen palan maalarinteippiä, johon kirjoitin ytimekkäästi yhden kirjaimen, H. 

Olin aika uupunut omista hillaretkistä ja tuumailin, että voisikohan hillastaminen olla samalla sosiaalinen tapahtuma. Jospa se keventäisi oloa. Sopivasti kahdelle seuraavalle päivälle järjestyi hillaretki kokeneen paikallisen marjastajan kanssa. Toinen etelään ja toinen pohjoiseen Rovaniemeltä. On suuri kunnia, jos joku ottaa mukaansa marjapaikalleen. Ensimmäisellä retkellä pääsin sellaiselle jängälle, jossa hillat olivat suuria kuin mansikat, varsinaisia mollukoita ja juuri sopivan kypsiä. Täydellisiä. Aikamme kerättyämme hillastuskaverini alkoi väsätä nuotiota ja laittoi veden kiehumaan nokipannuun. Pian vesi porisikin, mutta sitten huomattiin, että kahvijauhe oli unohtunut kotiin.  No, paistettiin sitten makkaraa ja hyvältä se maistuikin. 

Toisella “opastetulla” retkellä huomasin hillaa olevan runsaasti, mutta marja alkoi jo osittain kuivua ja pehmetä. Satokausi menee ainakin sillä suolla pian ohitse. Harmittelimme, kuinka paljon satoa jää maastoon, vaikka kaupallisia poimijoitakin liikkuu. Marjaoppaani totesi, että hillan kerääminen on niin raskasta työtä, että hän ei alkaisi kerätä myytäväksi. Vaikka hinta saattaa ostajasta tuntua korkealta, kerääjä tietää noukkineensa jokaisen marjan erikseen melkoisella vaivannäöllä. Saatuamme astiat täyteen siirryimme laavulle paistamaan makkaraa ja juomaan nokipannukahvit - ja parantamaan maailmaa. Lähtiessä oli onnellinen olo. Nyt pakastimeeni ei mahdu enää mansikoita, mustikoita eikä mitään muutakaan. Ensi talvena syön pelkästään hillaa. 




5 Kommenttia artikkeliin “Hillahulluus”

  1. Sari Says:

    Moikka!
    Kyllä tuo marjastus ihan työstä käy, mulla selkä ei oikein kestä ja ötökät vielä riesana, en kyllä itse lähtisi toreilla näkyvillä hinnoilla myymään. Tosin ostaessa aina kaikki hinnat tuntuvat korkeilta :)
    Jokos olet takaisin Pallaksella? Kenties retkeilemässä?
    Mulla vielä reilu tunti töitä ja sitten alkaisi loma, jippii!! Loput tavarat kasaan ja suunta kohti pohjoista, huomenna ois tarkoitus mennä sun kotikaupungin ohi. Tällä kertaa suuntana koillisessa oleva kivinen erämaa, jossa paljon vesistöjä.
    Toivottavasti löydän edes muutaman mättään, jossa niitä kauniita oransseja pilkkuja olisi…

  2. karhusilta Says:

    Moi!
    Hyvää lomaa Sari, onnellista nimipäivää! Ja pidän peukkuja, että oransseja pilkkuja näkyy.
    Olen palannut Pallakselle, ensin töihin ja sitten saan vieraita, siskot lapsineen tulevat kylään. Ihanaa nähdä kummityttöäkin pitkästä aikaa!

  3. Kirsi Luoma Says:

    Moi!

    Tuo hillahulluus on kyllä kuvaava sana! :D Kerran vaelluksella äitini innostui syömään hilloja niin, että makasi lopulta pitkospuilla kyljellään ja oksensi… Ja mummu puhui aina omasta salaisesta marjapaikastaan hyvin juhlallisesti. Omalle osalle jäi perkuutyö, josta muistan marjojen erityisen tuoksun, hienon värin ja sormiin tarttuneen tahmeuden.

    Kiitos hienosta blogista!

    Kirsi

  4. karhusilta Says:

    Kiitos kommentista Kirsi, se ilahduttaa minua. Pallaksen kodissani tuoksuu nyt ihanasti hillan aromi. Löysin pari litraa hillaa ja kuumensin ne sokerin kanssa. Se tuoksu!

  5. Sari Says:

    Moikka Riitta!
    Kiitos lomatoivotuksista ja onnitteluista.
    Nyt jo kotiin palattu, pari päivää sitten, terveisiä Vätsäristä. Vaellusreissu meni hyvin, tosin oli aika helteistä, joten aika hikistä oli matkan teko. Oransseja pilkkuja oli siellä ja täällä, rinkka selässä niitä sitten kävellessäni kouraani keräsin, nam…
    Nyt kotona viinimarjamehun keitossa.