Kuvat: Markus Perttunen

Jäätikkökurssilla tutustuin jäätiköiden lisäksi omaan rajallisuuteen sekä erilaisuuden tunteesen. En ole fyysisesti niin vahva kuin useimmat säännöllisesti treenaavat kurssikaverini. Kaipasin elämääni enemmän henkisyyttä ja vähemmän suorittamista. Sateinen ja tuulinen sää, päiväkausia jatkunut syysmyrsky repi hajalle useita laatutelttojamme ja imi voimani. Siirryimme asumaan mökkiin, josta pelkkä nouseminen jäätikölle vei puolitoista tuntia ja vaati melkoisesti voimia.

Jäätiköllä läpimärkänä ja kylmissäni halusin vain suojaan, turvaan. Jäätikkö tuntui siinä vaiheessa luotaantyöntävältä: katseeni kiinnittyi kuolleisiin tunturisopuleihin sulamisvesien lirinässä. Jäin mökille muiden viettäessä pitkiä päiviä jäätiköllä palaten uitettuina koirina takaisin. Siivosin mökkiä, poimin mustikoita, lepäsin ja painin riittämättömyyden tunteen kanssa. Seurasin muiden kurssilaisten ponnisteluja flunssaisina ja ihmettelin, mistä he löytävät sisäisen palon. Yhtenä päivänä kaikkien ollessa väsyneitä sään aiheuttamaan ylimääräiseen rasitukseen teimme pelastusharjoituksia mökin pihalla.

Sitten kurssin seitsemäntenä päivänä sää muuttui suopeammaksi. Tuuli hellitti, sade hiipui. Kuljimme köysistössä jäätiköllä jääraudat jaloissa ja jäähakku kädessä. Tasaisin rauhallisin askelin nousimme jäätikköä ylöspäin. Ylitimme turkoosin sinisiä, syviä railoja. Kauniita, mutta vaarallisia, jos riittävät taidot ja välineet puuttuvat. Välillä kurssin vetäjä porasi turvaksemme jäähän ruuveja, joihin kiinnitimme köyden taiteillessamme kapeaa jääkaistaletta pitkin railon toiselle puolelle. Jännittävää ja hauskaa! Katselin ihastuksissani jään muotoja ja värejä!

Jäätiköllä kulkeminen vaatii voimia, pelastustaitoja ja tietoa. Kurssiin kuului runsaasti pelastusharjoituksia esim. railoon tipahtaneen saamiseksi ylös. Harjoitellessani jäätiköllä asiaa huomasin, etten jaksa pitää railoon tipahtanutta yksin niin kauan, että saan rakennettua ankkurin, jonka varaan painon voi siirtää. Siispä voin lähteä jäätikölle turvallisesti vähintään kolmen ihmisen köysistössä, jossa kaksi muuta pystyvät pelastamaan tarvittaessa.

Viimeisenä jäätikköpäivänä aurinko paistoi kesäisesti ja saimme valita lähteäkö jäätikköretkelle vai jääkiipeilläkö. Ilman muuta halusin nähdä jäätikköä lisää. Kuljimme alueella, jossa jää oli poimuttunut korkeiksi huipuiksi ja syviksi railoiksi. Kuinka kaunista ja jännittävää siellä kulkeminen olikaan! Välillä jännitti (pelotti), kun hyppäsin leveän railon yli ja askeleeni ei ihan riittänytkään… Onneksi köysi oli tiukalla ja hakku kädessä.

Totesimme, että reittimme ei sovi korkeanpaikankammoiselle saatellessamme yhtä retkeilijää takaisin tasaisemmalle jäätikölle. Ylitimme puuskaisessa tuulessa pitkän kapean jääkaistaleen istuen kuin hevosen selässä ja raahautuen varovasti eteenpäin. Vaikka köysi oli kiinni jääruuveissa, syvät railot molemmin puolin saivat haukkomaan henkeä. Retken päätyttyä olin niin poikki, että lensin naamalleni jäälle.

Yhteisasuminen ahtaasti kaaoksessa rasitti minua aika lailla. Jäädessäni päivällä mökille saatoin harjata lattialta kilon hiekkaa ja laitella paikkoja järjestykseen, mutta muina päivinä ponnistelin henkisesti sietääkseni sekamelskaa.

Viimeisenä iltana lämmitimme norjalaisen puusaunan. Saunoin yksin miedossa lämmössä. Tuntui hyvältä tuntea lämpö iholla, kuunnella tulen rätinää, löylyveden sihinää kiukaalla ja vain olla. Olla.




4 Kommenttia artikkeliin “Jäätiköllä”

  1. Helena Says:

    Still alive, very good! Ojennan sinulle urhoollisuudestasi pikkulehdokin. Se on uusi kämmekkälaji, joka on löytynyt Mallan luonnonpuistosta 20.7. (Hesari 15.9.) - Hurjan kaunista ja vaaralista olet kokenut. En voi ymmärtää, että painit riittämättömyyden tunteen kanssa. Siihen ei ole mitään aihetta, ei kerrassaan mitään. Ole ylpeä kestävyydestäsi niin henkisesti kuin fyysisesti. Ihmisen täytyy saada olla välillä yksin, koota voimansa ja järjestää ajatuksensa ja tehdä valintoja, mikä olisi itselle mieluisin laji. - Olen lukenut Timo Polarin kirjan Unelma etelänavasta ja kuullut myös hänen vauhdikkaan esityksensä retkistään. Vasta silloin ymmärsin railojen vaarallisuuden ja petollisen lumikannen, joka on railon päällä ja harhauttaa astumaan. Toivottavasti ensi viikon ohjelma oikeuttaa pysymään katu- ja lattiatasolla.

  2. karhusilta Says:

    Kiitos Helena! Kylläpä lämmittää sydäntä…

  3. Ilkka Says:

    Hei Riitta!
    Olen tässä kesän ja syksyn aikana lueskellut blogiasi ja todennut, että onpa sinulla ollut mielenkiintoinen ja opettavainen jakso elämässä. Varmastikin myös vaativa sekä henkisesti että fyysisesti. Täällä maalikylissä sitä vaan kaipailee sinne pohjoisen suuntaan. Onneksi olen saanut ihailla edes hienoja valokuviasi noista maisemista. Hyvää talven odotusta!

  4. karhusilta Says:

    Hei Ilkka!
    Mukava kuulla sinusta, viimeksi törmäsin nimeesi Paraksen huipulla! Samoissa kansissa ollaan… Elämäni on tällä hetkellä antoisaa, vaikka toisina hetkinä hyvää tuntuu tulevan liikaa kerralla. Olen kiitollinen tästä elämänvaiheesta. Toivotuksesi talven odotuksesta osui naulankantaan: odotan jo pakkasta ja lunta sekä hiihtämistä! Terveisiä sinne maalikyliin!