Mietin tässä, että elämä on kadottamista ja löytämistä - elämänilon, terveyden, tasapainon … Sanotaan, että valoa ei ole ilman pimeyttä. Tulin Norjan retkeltä takaisin kotiin etuajassa. En jaksanut nauttia jylhästä luonnosta ja raikkaasta meri-ilmasta vaan kompastuin käytännön järjestelyiden epämukavuuteen. Telttailu vesisateessa, melonta toukokuisessa hyisessä meressä, istuminen täyteen sullotussa autossa jne nostattivat stressiä. Palasin kotiin parantelemaan migreeniä ja vilustumista. 

Osoittivatko kurssikavereiden surulliset ilmeet päätöksestäni lähteä kotiin sitä voimakasta yhteisöllisyyttä, jota ruotsalaisilla näyttää olevan? Itse tein päätöksen pelkästään omista tarpeistani käsin. Sain vahvistuksen oikealle ratkaisulle kuullessani retken jatkosuunnitelman: ajamista yöllä paikasta toiseen ja aktiviteettejä päivisin. Jossakin välissä teltan pystyttämistä, ruoan valmistamista retkikeittimellä - ja taas mennään.

Näin opiskelun loppusuoralla mieleen  tulee sisäänpääsyhaastattelu, jossa minua varoiteltiin opiskelun voimakkaasta fyysisestä luonteesta. Vaatimustaso on ollut korkealla. Olen oppinut paljon itsestäni sekä yleensä ihmisen tarpeista joutuessani nöyrtymään kerran jos toisenkin ja helpottamaan ohjelmaa osaltani. On hyvä löytää omat rajansa ja nehän löytyvät vain ylittämällä ne.

Opintomatkalla ehdin kuitenkin kokea palan kaunista Norjaa. Näkymä Nesnan näköalapaikalta sai haukkomaan henkeä; mereltä kohoavat saaret Lovund ja Traena kauniine muotoineen. Halusin painaa mieleeni äänen, jota kuulen ehkä seuraavan kerran vasta aikojen päästä. Uuden nuoskalumen narskunta kengän alla kuulostaa ihanalta.

Yövyimme lauttamatkan jälkeen kauniilla ja rauhallisella Tomman saarella. Kurssikaverini huudahti oitis, että täällähän voisi olla kokonaisen viikon! Hiekkarantoja ja simpukoita, kallioita, bonsaipuun muotoisia intensiivisen vihreitä mäntyjä, lintujen laulua, turkoosin meren aallokkoa ja täydellinen paikka ilmaiselle leiriytymiselle. Vieressä jyrkästi korkeuksiin kohoava kallio peittyi tomusokerimaisella lumihupulla, mutta alhaalla maa oli paljas ja kuiva. Ihastelin kevään ensimmäisiä kukkia: purppuran värisiä rikkoja, joiden nimen muistin silloin vain ruotsiksi (sinirikko).

Jännitin melontaa kajakilla hyisessä meressä. Jännitin kuinka jaksan kovassa seurassa ja ennen kaikkea kylmyyttä. Entä jos kaadun? Huolimatta “vedenpitävästä” vaatetuksesta ja suojapeitteestä istuin vesilammikossa peppu märkänä ja palelin tihkusateessa. Ajatus telttaan paluusta ei lämmittänyt sekään. Melonta on fantastista kesän lämmössä, kun saa olla kosketuksessa veteen ja ympäröivään luontoon, mutta että toukokuun alussa… Retken vetänyt melontaohjaajana työkseen toiminut kurssikaverini piti tahdin leppoisana ja rauhoitti jännitystäni. Kuunnellessani omia tuntemuksiani ymmärsin taas monta asiaa oppaana toimimisesta ja erilaisten asiakkaiden huomioon ottamisesta.

Lovundin saari on kuuluisa lunneistaan. On ihmeellistä kuinka nämä värikkäät linnut saapuvat vuodesta toiseen saarelle pesimään lähes täsmälleen samana päivänä (14.4.). Rannikkomuseo oli mielenkiintoinen ja inspiroiva paikka katsella mm meriaiheisia tauluja, tutustua lunnien ja muiden merilintujen elämään sekä lintujen perinteiseen hyödyntämiseen ihmisen ankarassa selviytymistaistelussa.




2 Kommenttia artikkeliin “Kadottamista ja löytämistä”

  1. Antero Says:

    Itsekin ajoittain migreenikohtauksista kärsivänä, tiedän, miltä kaikenlainen ponnistelu tuossa vaiheessa tuntuu!! Pelkkä hengittäminen on joskus tuskaa.
    Teit ihan oikean tempun kun tulit keskenkaiken pois, fyysinen rasitus on kivaa mutta vain terveenä. Oikeassa paikassa periksiantaminen vain kasvattaa luonnetta.

  2. karhusilta Says:

    Minusta migreenissä tuntuu siltä, että peli on vihellettävä poikki: ei vaatimuksia, ei suunnitelmia, ei aikatauluja. Vain lupa olla rauhassa niin kauan kuin on tarvetta.

    Joo, on taito antaa periksi oikeassa paikassa ja ponnistella toisessa. Joskus on vaikea tietää kummastako hetkestä on kysymys. Nyt tunnen tehneeni ilman muuta oikean ratkaisun.