Elämä maistuu makeimmalta sairauden hellittäessä. Pienen hetken ymmärtää arvostaa asioita, joita muutoin pitää itsestäänselvyyksinä. Käveleminen on ihanaa. Eilen illalla kykenin venyttelemään ja sen jälkeen kävelemään puolisen tuntia ilta-auringossa järven rannalla. Asetuin niemen nokkaan kasvot aurinkoon päin tyynen veden äärelle. Tein erilaisia taivutuksia ja käsien heilutuksia. Illalla kokoonnuimme kurssin kanssa syömään: he juhlistivat onnistunutta vaellustaan (kadonnut koira oli löytynyt seuraavana aamuna) ja minä juhlistin sitä, että kykenin kävelemään suorassa.

Tänään pyöräilin suojaisalle hiekkarannalle. Valikoin luonnon runsaasta tarjonnasta valkoisia kiviä, kaarnan palasia ja veden siloittamia puun kappaleita. Auringon paisteessa ja hyvän olon kehässä silmäni aukenivat näkemään kunkin kappaleen ainutkertaisen kauneuden. Aivan kuin minulle olisi auennut uusi kieli, muotokieli. Askartelin materiaaleista kotona koristeellisia “nauhoja” rautalangan avulla.

Pulahdin kirkkaaseen kylmään veteen vain avantouintitossut jalassa. Lämmittelin hiekkatörmällä ja keksin asettua pitkälleni pää alaspäin, jolloin selässä tuntui mukavalta lämmintä hiekkaa vasten. Löysin lähistöltä suuria mustikoita välipalaksi. Tankkasin itseeni kesän viimeisiä nautintoja. Kesän, jota monen mielestä ei ollutkaan. Kesän, jota ei enää ole.