Viime viikko oltiin kotosalla ja opiskeltiin enimmäkseen luokkahuoneessa. Minun on vaikea jaksaa sellaista opiskelutahtia, jossa seitsenpäiväisen tiiviin viikon jatkoksi opiskellaan muina miehinä täysi viikko iltaohjelmineen. Nostan hattua sille, että opiskelu nähdään nimenomaan etuoikeutena, mutta näen myös vaaran merkkejä rajattomuudessa. Kivaankin tekemiseen väsyy. Siitäkin tarvitaan etäisyyden ottamista ja uusien näkökulmien hakemista. 

Perehdyimme ajan kanssa tunturissa hyödyllisiin teknisiin apuvälineisiin. Näpelöimme upouusia malleja GPS:stä, säähavaintoasemasta ja lumipiipparista. Olen aika tumpelo käyttämään teknisiä laitteita, mutta ilokseni uusi GPS olikin hyvin yksinkertainen käyttää. Näinhän se pitää olla, että tekniikka palvelee ihmistä. Laitteiden pitää olla niin helppokäyttöisiä, että käyttö onnistuu väsyneenä ja hätääntyneenäkin.

Juttelin kehityskeskustelussa siitä, kuinka olen monesti opiskelun aikana törmännyt voimieni hiipumiseen. Väsähtämistä seuraava epäonnistumisen tai huonouden tunne on nakertanut mieltä. Keskustelun aikana ymmärsin kuitenkin asian toisen puolen.  Olen oppinut ottamaan pieniä lepotaukoja usein sen sijaan, että puurtaisin hammasta purren niin kauan, että palautumiseen tarvitaan pitempi loma. Tunnistan siis rajallisuuteni ja toimin sen mukaan.

Minun on helppo nähdä nuorissa ja fyysisesti vahvoissa kurssikavereissani monenlaisia vahvuuksia, mutta omien vahvuuksieni tunnistaminen ja varsinkin esiin nostaminen onkin toinen juttu. Teki hyvää saada perspektiiviä asiaan. Henkistä pääomaa oppaana toimimiselle olen saanut kuitenkin aivan muualta kuin koulun penkiltä. Olen hyvin kiitollinen Kilpisjärvellä pitkään toimineelle oppaalle, Tunturi-Orvokille hänen näyttämästään mallista toimia oppaana. Luontevasta ja lämpimästä suhtautumisesta asiakkaisiin. Tunteesta, että olen ystävieni kanssa tunturissa. Ehkä avara tunturi saa aikaan jotakin samaa kuin sauna: olemme kaikki yhtä arvokkaita ja - paljaita.