Osallistuin pyhiinvaellustapahtumaan vanhaa kirkkopolkua pitkin Ruotsin suurimpaan puukirkkoon Stenseleen, matkaa kymmenisen kilometriä. Meitä kapeaa ja kivistä polkua pitkin tarpojia oli tänä vuonna ennätysvähän, vain kolme. Kävelimme pitkospuita pitkin suolammen viertä ja saimme seurata melko läheltä kahden kurjen kovaäänistä seurustelua ja kuikkalintujen sukeltelua. Iäkäs nainen lähti reippaasti kävelemään edellä, mutta kapeat pitkospuut saivat hänet perääntymään. Tarjouduin kävelemään hitaasti ensimmäisenä, jolloin hän saattoi keskittyä seuraamaan kenkiäni ja unohtaa pelkonsa.

Kirkonmäelle saapui väkeä muualta lisää, osa oli saapunut veneillä perinneasuissa. Kahvitarjoilu voileipineen ravitsi sekä ennen että jälkeen kirkonmenojen ja kun ainoana matkalaisena aioin kävellä paluumatkankin, sain läjän voileipiä evääksi. Hyvä juttu! Kirkonmenot tuntuivat niin pitkiltä, että olin vähällä paeta paikalta kesken kaiken. Mieleeni nousi laulu “Isä minä tahtoisin jo kotiin, Isä minua väsyttää…“ Sinnittelin kuitenkin urheasti. Keräsin kotimatkalla ohimennessäni litran unelmakauniita lakkoja.