Kuva: Jorma Leppänen, 2000.

On aika hyvästellä uskollinen ystäväni 13 vuoden jälkeen. Eläinlääkärin piikki, hautaaminen muhevaan multaan maalle ja surutyö.

Kuinka paljon koira voikaan antaa ihmiselle! Kukka-koiran ollessa pentu asuin Helsingissä ja voin huonosti. Kävellessäni suloisen koiranpennun kanssa tuntemattomat ihmiset alkoivat yllättäen jutella kanssani. Se oli hämmästyttävä kokemus. Olin niin yksin muutoin. Pian tunsin lähiympäristön koirat nimeltään ja joka ulkoilukerralla löytyi juttukavereita.

Välillä kuljimme puistossa Kukkaan ihastuneiden lasten ympäröimänä. Eräs tuolloin kuusivuotias tyttö kulki kanssamme lenkillä sitkeästi joka säällä. Yhteistä ulkoilua jatkui vuodesta toiseen ja tytön kasvaessa hän saattoi hoitaa Kukkaa silloin tällöin myös itsenäisesti. Nykyään hän on oman koiran onnellinen omistaja.

Koiran kanssa ulkoillessa lenkit pidentyivät pikku hiljaa ja kunto koheni. Silmäni aukesivat näkemään luontoa eri tavoin kuin ennen. Vesisateessakin voi siis ulkoilla ja luonnon muutosten seuraaminen eri vuodenaikoina tuntui kiehtovalta. Kuinka en ollut huomannut ennen tällaisia asioita!

Aloin retkeillä ensin Luukissa ja Nuuksiossa, vähitellen myös kauempana. Tutustuin sopivaan retkikaveriin ja kolmestaan teimme monta hauskaa telttaretkeä. Kukka nukkui turvallisesti välissämme ja nautti retkielämästä täysin siemauksin.

Ulos lähteminen syysmyrskyssä, maton peseminen ripulin jäljiltä tai hoitopaikan löytäminen matkan ajaksi ei ollut aina helppoa. Joskus kyllästytti pestä koiraa jokaisen lenkin jälkeen pitkän sadejakson aikana.

Ilo yksinkertaisista asioista oli tarttuvaa ja niin tarpeellista minullekin. Vapaana juokseminen, kepin hakeminen ja Yrjölän puuron hautuminen uunissa nostivat tunnelman korkealle. Koiran osoittama loputon kiintymys todisti minulle osaltaan rakkauden olemassaolon elämässä. Se oli hyvin arvokas kokemus.