Kulttuuriviikolla ajelimme Tärnabyn kautta Norjan puolelle katsomaan vanhaa kristallikaivosta. Olin odottanut säätiedotuksen mukaan lumisadetta, mutta se perhana tuli vetenä! Luola oli pienehkö. Raaputimme märkää soraa, koska saimme pitää kaikki löytämämme kristallin palaset. Jotkut löysivät kauniita kiteitä. Yksi kurssilainen onnistui ujuttautumaan ylhäällä olleesta aukosta suoraan luolan perälle. Vaatteet olivat likaiset itse kullakin, mutta se näytti häiritsevän yhtä paljon kuin päiväkodin lapsia!

Yövyin sisätiloissa kouluttajan perheen kanssa. Muutaman kuukauden ikäinen Solrid oli komsioineen mukana ja oli mukavaa pitää häntä sylissä. Muut yöpyivät teltassa vesisateessa ja kun harmittelin asiaa, kouluttajamme kertoi heidän itse niin valinneen. Monta kertaa olen ajatellut, että tunturioppaat ovat harvinaislaatuista porukkaa. Illalla menin yhteiseen oleskelutilaan, jossa kurssilaiset istuivat ja makoilivat sikin sokin hoitaen toisiaan ja itsekin tartuin jonkun jalkaan tehden pienen jalkahoidon.

Toisena päivänä kiipesimme paikallisten saamelaisten pyhälle tunturille, Atofjälletille, jossa on uhrattu aikoinaan lihaa ja kalaa. Kolmen hengen “vammaisryhmämme” kääntyi takaisin vähän puurajan jälkeen ja minua harmitti, kun selkä ei kestänyt kirmata avotunturin lumessa. Puurajan ylittäminen tuntuu vapauttavalta, kuin astuisi uuteen maailmaan. Katselin korppien liitämistä ilmavirtojen mukana ja kuljin katseellani kymmenien kilometrien päähän.

Istuimme saamelaiskodassa koivunoksien päällä nokipannukahvilla.  Tunnelmaa loivat savun ja koivun tuoksu sekä keskellä palavan nuotion loimu muuten hämärässä kodassa.  Primitiiviviikon ansiosta osasin kunnioittaa kodan rakentamiseen vaadittua taitoa ja työmäärää. Erityispiirteenä kodassa oli sisällä vankat kaarevat tukirakenteet. Kouluttajamme kertoi, että Ruotsissa saamelaiset pakotettiin aikoinaan muuttamaan asuintaloihin ja vaihtamaan sukunimensä ruotsalaiseksi. Moni kota poltettiin tuolloin ja identiteetille tärkeä sukunimi menetettiin.