Selvisin pilkkiviikonlopusta varsin vähin vaurioin! Parkkivahdin homma hotellin pihalla ei ollut kovin kiitollista työtä: muunnuin iloisesta oppaasta ikäväksi autonkäännyttäjäksi. Istuin muovituolilla poronnahan päällä ihmisvirtojen keskellä ja kuulin mm. seuraavan keskustelun:

- Kato, se jakso nousta!

- Ai mikä?

- No tuo! (osoittaen minua)

Käännyin katsomaan puhujia kysyen: “Ai sekö?”

Tuntui ankealta olla “SE” pari päivää, kun olen saanut elää aidossa vuorovaikutuksessa muutoin. Puistattaa. Joidenkin autoilijoiden läpinäkyvät valheet parkkipaikan saamiseksi herättivät unholassa olleen kyynisyyden tunteen pintaan, vaikka koetin katsoa tilannetta huumorilla. Seuranhakukyselyt olivat kesympiä kuin pelkäsin. Massatapahtumat eivät taida olla mun juttu…

Sunnuntaina satoi vettä ja tuuli kylmästi. Jäällä vesi nousi lähelle saappaan reunaa. Hanget ovat alkaneet pehmetä ja virtaavat vesipaikat aueta tunturissa. Muutama porukka lähti ahkioineen tunturiin säästä piittaamatta etelässä laaditun aikataulun mukaisesti. Toivottavasti pääsevät sieltä omin avuin poiskin.

Olisin itsekin lähtenyt vielä muutaman päivän retkelle tunturiin Pältsan suuntaan, jos vain yöpakkanen olisi kovettanut hanget. Nyt riskit ovat turhan suuria.

Lähdön tunnelma oli haikea, mutta samalla ehkä myös helpottunut. Nyt on aika levätä, olla tyytyväinen kevättalveen ja sen jälkeen nostaa katse kohti uutta.