Kokeilen kirjoittaa useammin jonkin aikaa, joulukalenterimaisesti.

Aamulla lämpömittari näytti 25 astetta pakkasta. Harkitsin tarkkaan vaatetuksen, sillä edessä oli päivä ulkoilua. Pukeutuneena alus- ja välikerrastoon, toppa-asuun, kypärämyssyyn pipon alla, paksuihin nahkarukkasiin hanskojen päällä ja iki ihaniin huopatossuihin villasukkien kanssa pysyin lämpimänä. Evästauolla lisäsin vielä untuvatakin päälle. Aamusta vääntelin naamaa pakkaspojan puraisuja pakoon.

Pakkaspäivänä luonto on kauneimmillaan. Ihastelin taivaan punaisia, keltaisia ja sinisiä pastellisävyjä. Aurinko tervehti meitä joulukuun matalilla säteillään. Puiden oksille oli kerääntynyt runsaasti lunta ja maassa pehmeä lumi ulottui polveen saakka. Siitä vaan syöksyttiin kahlaamaan umpihankeen mäkeä ylös! Hyvää treeniä, mutta se ei ollut ainoa syy moiseen touhuun. Halusimme löytää eläinten jälkiä tunnistaaksemme niitä.

Puolen tunnin jälkeen kainalosauvojen avulla kulkeva huippukuntoinen kurssikaverini hermostui. Tähän päivään mennessä en ole kuullut hänen valittavan mistään, mutta nyt hän ilmoitti haluavansa kotiin. Olin jo ehtinyt miettiä, että kuinkahan moni muu lähtisi umpihankeen kainalosauvojen kanssa. Tilanne opetti meille paljon. Palasimme lähtöpaikkaan koko porukka ja kurssikaverini sai autokyydin kotiin.

Läksimme kahlaamaan uudestaan mäkeä kohti. Pysähtelimme tunnistamaan jäniksen, riekon, metson, pyyn, hirven, ketun ja ilveksen jälkiä. Muutaman tunnin kuluttua mäen päällä etsimme yhdessä nuotiotarvikkeiksi tervasta, kuusen alaoksia ja tuohta. Istuimme rauhassa nuotion loimussa syömässä eväitä jutellen asiallisia ja asiaan kuulumattomia juttuja. Niitä, joille saa nauraa makeimmin.

Kännykkäkamerakuva päivän retkeltä: