Jatkoimme lumiturvallisuuteen liittyvien asioiden opiskelua viime talvisen kurssin pohjalta. Nyt asiat hahmottuivat minulle selkeämmin: termit ja työvälineet olivat jo tuttuja. Piippari, sondi ja lapio mukana teimme retkiä tuntureille pohtien turvallisia reittivalintoja ja tehden testejä lumen kerroksista. Vuodessa testaustapa oli hieman uudistunut ja lumiturvallisuudesta oli ilmestynyt hyvä ruotsinkielinen oppikirja: Lavin säkerhet.

Hiihdimme telemark-suksilla, mikä tarkoittaa kovaa työtä omin lihasvoimin tunturiin noustessa. Nostan hattua ja kumarran syvään kaikille niille, jotka kiipeävät itse tunturille laskeakseen sitten hetkessä alas. Minulla oli lainassa siskon hienot sukset ja nousukarvat. Ensimmäisenä päivänä jaksoin oikein hyvin ja nautin “kovasta” kunnostani. Tämähän on hyvää treeniä. Laskimme alas mukavan loivasta ja pehmeälumisesta kohdasta. Koskemattomassa tunturissa oli niin kaunista! Illalla kertasin kirjasta lumiturvallisuusasioita.

Toisen päivän retki olikin sitten vaativampi. Läksimme liikkeelle aamuhämärässä. Alkumatkan pääsimme moottorikelkan hinauksessa, mikä osoittautui yllättävän työlääksi epätasaisessa maastossa. Sauvat irtosivat välillä köydestä tai joku kompuroi kumpareikossa. Sitten kiinnitimme nousukarvat suksiin ja aloitimme pitkän kiipeämisen tunturille. Vuorotellen avasimme latua ja teimme reittivalintoja. Kartan mittakaava (1 : 100 000) teki meille vähän kepposia. Matka oli huomattavasti pidempi kuin ensikatsomalta luulimme.

Aloin väsyä. Lopulta kerroin kouluttajalle ja vetovuorossa olevalle kurssikaverilleni, että voimani alkavat hiipua. Myös joku toinen valitteli väsymystä. Jatkoimme jonkin matkaa vielä ylöspäin. Juominen ja lounas eivät palauttaneet voimiani, sillä reisistä voimat olivat yksinkertaisesti kadonneet. Laskeminen oli haastavaa kovalla epätasaisella hangella. En jaksanut edes yrittää reisilihaksia vaativia tellukäännöksiä, vaan laskin niin kuin turvallisesti pääsin. Pinnistellen jaksoin retken loppuun. Majapaikassa jaksoin vain levätä illan. Arvatkaapa ärsyttikö, kun jotkut kovakuntoiset kurssikaverini painuivat saman tien treenaamaan piipparin käyttöä tai kipaisivat juoksulenkille!

Seuraavana päivänä minun oli jäätävä lepäämään toisten lähtiessä mielenkiintoiseen pelastusharjoitukseen. Lumivyöryyn oli hautautunut kahdeksan henkilöä (lumella täytettyjä haalareita piipparilla varustettuna) ja kurssimme sai tehtäväksi etsiä uhrit ja antaa ensiapua. Kuulin, että he olivat suoriutuneet tehtävästä loistavasti, jopa yhtä nopeasti kuin nopeimmat ammattimaiset tunturipelastajat. Voi kuinka ylpeä olen heistä!

Kysyin etukäteen viimeisen päivän retken vaativuudesta ja meitä kotiinjääviä ilmaantuikin nyt aika monta. Ehdinpähän lukea kirjan kunnolla ja sain kaipaamaani lepoa. Majapaikkamme oli viimevuotiseen tapaan iso yhtenäinen tila, jossa nukutaan siskonpedillä. Minäpä olin varautunut ovelasti tällä kertaa saadakseni omaa tilaa ja rauhaa. Viritin viileään eteiseen hätämajoitekankaani niin, että sain yöpyä patjan kokoisessa “yksiössäni”. Luksusta.




2 Kommenttia artikkeliin “Lumivyöryn jatkokoulutusta”

  1. maija Says:

    Älä luovuta tellun kanssa! Saa oppia omaan tahtiin!! Pääasia että on haasteita ja nauttii tekemisestään :)

  2. karhusilta Says:

    En luovuta!