Hyppäsimme töiden jälkeen työkaverin kanssa autoon ja ajoimme Jäämeren rannalle Skibotniin. Aurinko paistoi ja oli mukavan lämmintä, ehkä parikymmentä astetta. Nousimme Camping-alueelta lähtevää polkua pitkin Hengenin huntumaiselle vesiputoukselle ja siitä sitten eteenpäin Sledon pitkälle putoukselle. Polun sijaan seurailimme putouksen reunaa. Sen pyöristyneitä kallioita pitkin oli mahtava kiivetä ylöspäin, välillä pelottavan jyrkkääkin.

Sopivassa paikassa riisuimme hikiset vaattet ja pulahdimme “poreammeen” vilpoisaan veteen. Varmuuden vuoksi toinen piti käsivarresta kiinni, ettei pyörteilevä vesi vie mukanaan. Uintipaikka on valittava huolella ilman riskejä. Makoilimme jonkin aikaa lämpimillä kallioilla, kunnes jatkoimme kiipeämistä ylös asti. Veden huilaamista, niin kuin täällä päin sanotaan, oli mielenkiintoista seurata. Mikä energia! Sielu virkistyi.

Ylhäällä kirjoitimme nimet vieraskirjaan ja tähyilimme vieressä olevalle Adjit-tunturille vai onkohan se vuori. Olimme juuri kuulleet hehkutusta ylhäältä aukeavista näkymistä ja meissä oli syttynyt palo päästä sinne. Kello näytti puoli kahdeksaa. Kai me äkkiä sinne kipaistaan ja sitten nukkumaan. Huomenna olisi aamusta töitä.

Aluksi kulkeminen oli helppoa pehmeässä variksenmarjamaastossa. Sitten alkoi kiipeäminen tosissaan. Valitsimme eri reitit. Kaverini halusi kiivetä jyrkkää kivikkoista kohtaa ylös ja seurata sitten tunturin selkää kohti korkeinta kohtaa. Minä valitsin loivimman ja vähiten kivikkoisen kohdan nousuuni. Että ärsytti seurata kuinka nopeasti retkikaverini eteni, kun minulla taas “kone” meni aivan tukkoon. Pohkeita poltteli ja hengitys ei kulkenut. Välillä epäilin jaksanko ylös ja mietin, olikohan tämä ihan järkevä iltalenkki. Maisemat olivat kuitenkin huikeat. Kohtasimme lumilaikulla ja sitten kaverini taas pinkaisi omille teilleen.

Lopulta pääsin ylätasanteelle läähättäen ja hikisenä, jalat voimattomina. Mutta ne maisemat! Katselin ympärilläni suunnilleen samalla tasolla olevia vuorten huippuja. Huikeaa! Katselimme maisemia 1262 metrin korkeudesta. Vielä olisi ollut matkaa kaikkein korkeimmalle kohdalle 1408 metrin korkeuteen, mutta nyt ei ollut aikaa eikä voimia moiseen. Ylhäällä suunnittelimme, kuinka mielenkiintoista olisi retkeillä seuraten Olderelvia ylöspäin. Siis etsiskellä veden lähtöpaikkaa. Onneksi mukana oli edes jotakin evästä;  kuivatusta mangosta ja vedestä sain uusia voimia. Ja sitten vain alaspäin. Laskeutuminen kävi aika nopeasti. Tosin polvissa hieman kivisti.

Ilma oli ollut tähän asti täysin poutainen. Huomasimme vesipuouksen kohdalla nousevan “savua”. Pian tajusimme, että sumua oli nousemassa vauhdilla. Ilma viileni hetkessä. Menisikö näkyvyys kokonaan? Kuinka silloin pysyisimme suunnassa? Ja taas ilman kompassia reissussa… Vesiputouksen ääni olisi kuitenkin varma merkki suunnasta. Kävelimme vähän sivuun pajupusikkoon, mutta osuimme kuitenkin ihan kivasti tutulle polulle.

Huomasin kypsiä hilloja (lakkoja) ja niiden ohitsehan minä en kykene menemään. Herkuttelimme tunturin parhaalla tarjoilulla ja sitten vielä keräsin noin litran hillaa kotiin vietäväksi. Nam nam! Palattuamme autolle uskalsimme kurkata kelloa, puolen yön maita. Pääsin nukkumaan yhdeltä. Seuraavana päivänä väsytti töissä, mutta oli se sen arvoista!

Hengenin huntumainen putous.

Sledon monivaiheinen putous. Kuvat: Tommi Eklund




8 Kommenttia artikkeliin “Mahtava iltalenkki Norjassa”

  1. sari Says:

    Hei Riitta, terveisiä Sarekista. Sinulla on ollut todella mahtava alkukesä, mitä vielä ehditkään tehdä ja nähdä? Oikein kateeksi käy.

  2. karhusilta Says:

    Kiitos. Olisi kiva kuulla joskus lisää Sarekin reissustasi. Tuntureissa on energiaa!

  3. sari Says:

    Moikka, juu laitan jossain vaiheessa pienen kertomuksen, pitänee katsoa kartasta muutamia nimiä ensin. Asiaakin oli, ilmestyykö Suksee-lehti vielä? Ennen mulle tuli kotiin, mutta vuoteen ei ole tainnut tulla, viimeisin taisi olla se jossa oli sun juttu Mallan kautta kolmenvaltakunnanpyykille. Vai olikos sen jälkeen talvijuttu vielä? Aika menee niin nopeasti, etten nyt muista. Ainakaan tänä keväänä - kesänä ei lehteä ole tullut, jos ilmestyy vielä, niin saisikohan sen?

  4. karhusilta Says:

    Olet tehnyt tarkan huomion. Suksee-lehti (nykyiseltä nimeltään I love Lapland) ilmestyy entistä harvemmin. Olen juuri kirjoittamassa joulutarinaa seuraavaan lehteen. En tiedä lehden jakelusta kotiosoitteisiin mitään. Meillä hotellilla ei ole ollut koko kesänä lehteä jaossa, kun odotellaan seuraavaa numeroa.

  5. sari Says:

    Moikka, no niin, jospa nyt kertoisin vähän Sarekin reissusta. Lähdimme matkaan Suorvan padolta. (Eikö teidänkin ryhmästä osa lähtenyt sieltä? Nyt padon yli ei enää voi ajaa ja alue on aidattu. Mistäs sinä lähdit matkaan?) Nousimme Hálljille, josta Nienndoon. Seuraavana päivänä kävimme Vuojnestjåhkkån yläosassa, sade & pilvet estivät huipulle nousun. Bierikjávrren ja Spökstenen (aika jyrkkä rinne) kautta Bielatjåhkkån juurelle. Seuraavana päivänä käynti Låddebáktella. Alas Rapadaleniina, jota pitkin alemmas, nousu metsän läpi ylängölle ja Rinimiin. Sijddoädnossa (Sitojoki) paljon vettä, emme päässeet yli. Muutimme suunnitelmia ja nousimme ylängölle ja palasimme sillan kautta Nienndoon. Josta takaisin Suorvaan. Eli kiersimme Ähpárin ja Skårkin massiivit. Tuntui, että kaikissa joissa ja puroissa oli paljon vettä, olivat hyvin vuolaita, kahlattavaa riitti. Olin kuullut, että kahlattavaa riittää, mutta en ollut kuvitellut vettä olevan puroissa ja joissa noin paljon. Olin nähnyt joitakin netissä olevia videoita ja niissä jotkin kahlaukset näyttivät huomattavasti helpommilta. Olisi kiva kuulla, jos joku olisi ollut samaan aikaan Sarekissa ja pystyisi vertaamaan edellisiin vuosioin, että oliko nyt normaalia enemmän vettä? Käyttöä oli niin vaelluskengille, sappaille kuin kahluukengillekin. Ilmat olivat melkein liiankin lämpimät, olimme varautuneet jopa lumisateeseen. Parina päivänä ja yönä satoi. Joinain päivinä pilvet melko alhaalla. Mutta voisi kai sanoa, että ihan ok sää oli. Eli Sarekissa ei sada aina. Kahtena viimeisenä oäivänä näimme paljon suomalaisia, Suorvassa oli palatessa yhdeksän autoa, joista seitsemän oli suomalaisia. Mahtavan hienot ja jylhät maisemat ja voisin lähteä uudelleen, mutta reitti olisi varmaankin hyvin erilainen, joihinkin paikkoihin en enää menisi, mutta jälkikäten on helppo olla viisas. Ja ainahan on kiva nähdä uutta ja kokoahan Sarekissa ja muissa lähellä sijaitsevissa kansallispuistoissa riittää. Eli ehkä muutaman vuoden päästä taas, ensi kesänä kuitenkin jokin toinen paikka, kenties Kilppari, saas nähdä…

  6. karhusilta Says:

    Kiitos matkakuvauksesta. Suorvan padolta minäkin läksin vaeltamaan Sarekissa. Lukuisat kylmässä vedessä kahlaamiset ovat jääneet mieleen. Sateen lisäksi. Katson reittisi vielä kartasta kunhan palaan kotiin Kilpikseltä. Mukavaa, että sää suosi reissuanne.

  7. sari Says:

    Terveisiä sinne pohjoiseen, kävin just katsomassa Kilpishallin kameran kuvia ja maisema oli kauniin ruskainen, ehkä vähän synkähköjä pilviä. Taisin ymmärtää väärin, kun luulin sun lähteneen jostain muusta paikasta kuin Suorvasta. Nousitteko metsän läpi, kuraista polkua ylös? Näittekö sen Sarekissa jäljettömiin kadonneille kiveen kiinni laitetun muistolaatan? Ja kyllä kylmiä kahlauksia riitti, varpaat meinasivat toisinaan jäätyä. Ja toisinaan veden syvyys vähän yllätti, punttien kääriminen ei meinannut riittää, eikä aina riittänytkään. Mutta pikku hiljaa aika alkaa kultaamaan muistot, eikä muista kaikkea rämpimistä niin paljoa. Nyt kaiholla kotona videolta katsomme ja uusista vaelluksista haaveilemme. Ehkä jo ensi keväänä taas sinne Yliperälle!

  8. karhusilta Says:

    Nyt on ruska-aika tosiaankin. Ihan kirkkaimpiin väreihin nyt ei päästä. Koivuun on tullut viime syksyn tapaan sienitautia, joka himmentää keltaista väriä. Punaiset matot avotunturissa, riekonmarjamättäät alkavat mustua. Voi tätä haikeutta…

    Mun täytyy vielä tarkistaa kartasta Sarekin reissun reitti kunhan pääsen kotiin. Joka tapauksessa me eksyttiin polulta heti alkuunsa ja mentiin rytinällä aika haastavasta kohdasta ylös koivikkoa. Muistolaattaa ei nähty.