Kivut kehossa ovat arkipäivää, mutta periksi en aio antaa! Alaselkä on jäykkä ja kankkua kiristää niin, että välillä joudun kesken kävelyn pysähtymään ja venyttelemään. Tilanne oli parempi alkukesästä, kun kävin hierojalla ja lisäksi treenasin ja venyttelin säännöllisesti. Mitä mukavuudenhaluinen ihminen tekee, kun huomaa vaivan häviävän? Ei mitään, ei yhtikäs mitään ja siinä kai se ongelma onkin. Kuinka oppisin huolehtimaan itsestäni? Kuinka pitäisin itseäni niin arvokkaana ja rakastettavana, että huoltaisin kehoani säännöllisesti?
Puhuin puhelimessa yhden ystäväni kanssa ja pohdimme kuinka henkisen sylin kaipuu jatkuu aikuisena.  Kaipuu siitä, että toinen ihminen oikeasti välittää. Olen joskus miettinyt, kuinka osuvia termit “metsän syli”, “luontoäiti” ja “luonnon helmassa”  ovat minulle.

Lienee normaalia, että ulkomailla tuntee itsensä yksinäiseksi. Huomasin, että tunne ei kuitenkaan eroa juurikaan kokemastani yksinäisyydestä Suomessa. Tunne kumpuaa jostakin kaukaa lapsuuden kokemuksista, joista on työlästä irrottautua. Uutta parempaa lapsuutta en voi saada vaikka olen sitä paljon, välillä katkeranakin mielessäni vaatinut. Voin surra mennyttä ja ymmärtää vaille jäänyttä lasta.

Jotakin on mahdollista tehdä! Elää tässä hetkessä. Kiivetä yhä uudelleen nykyisyyteen. Arvostaa sitä mitä on: rohkeata päätöstä lähteä Ruotsiin jatko-opiskelemaan alaa, josta pidän.  Kaunista opiskelijakotia. Terveyttä, jota on riittävästi uskaltaakseni lähteä kohti uutta koitosta. Ystäviä ja sukulaisia Suomessa. Ja ennen kaikkea ITSEÄNI. Olen kamppaillut vakavasta masennuksesta itseni tähän hetkeen. Olen hyötynyt monenlaisesta avusta, olen avoin uudelle. Minulla on riittävästi rohkeutta jakaakseni kokemaani toisille. Uskallan luottaa siihen, että asioista kertominen voi auttaa itseni lisäksi muitakin ja että heikkouden tunnustaminen ei tuhoa minua.