Hieno reissu. Aurinko paistoi lämpimästi molempina päivinä. Telttayön aikana lämpötila laski pakkasen puolelle; maa oli kuurassa ja teltan pinta jäässä. Mutta aloitetaanpa alusta: automatkasta lähtöpaikkaamme ja ensimmäisestä kommelluksesta. Pysähdyimme matkalla pienelle tauolle ja silloin mukana ollut vetokoira karkasi hihna kaulasta roikkuen. Ajeltiin siinä sitten autolla etsiskelemässä koiraa, osa porukasta jalkautui maastoon, tuloksetta. Jossakin vaiheessa oli tehtävä päätös matkan jatkamisesta, pari matkalaista jäi paikkakunnalle haahuilemaan koiran perään. Kerron lisätietoja sitten kun kuulen.

Lähtöpaikkamme, Adolfström on idyllinen pieni paikka Kungsledenin varrella, pitkän soratien päässä. Opastuspisteessä/kaupassa on vanhaa tavaraa esillä mm. 40-50-luvun julisteita, esineitä ja pakkauksia sun muuta, joita olisi hauska tutkia ajan kanssa. Varsinainen vaellusporukka, siis meidän kurssin “terveet” ja edellinen vuosikurssi lähtivät vaeltamaan Kungsledenin polkua pitkin kohti Ammarnäsiä. He ovat varanneet matkaan aikaa viisi päivää, taivallettavanaan reilut viisikymmentä kilometriä.

Kainalosauvoilla kävelevä kurssikaverini ja minä kipeän selkäni kanssa meloimme kapeata järveä ja jokea samaan yöpaikkaan toisten kanssa. Aurinko paistoi ja vastatuulta oli vain nimeksi. Ihastelimme edessä häämöttäviä tuntureita lumiläiskineen. Kaunista! Selkää jomotti vähän, mutta vain vähän. Melontakaverini kertoi työskennelleensä Venezuelan viidakossa melontaoppaana, aikamoinen työkokemus minua lähes puolta nuoremmalla ruotsalaistytöllä. Olimme oikein hyvä melontapari.

Matkan piti olla lyhyt (viitisen kilometriä) ja helppo, mutta sitten tuli mutkia matkaan. Yhtäkkiä tunturin juurelta punahattuinen mies ase kädessä huuteli hätääntyneenä meille: “Ette voi meloa sinne! Hirvenmetsästys käynnissä!” Käännyimme takaisin ja tutkittuamme karttaa löysimme toisen pidemmän reitin. Kiinnitimme varmuuden vuoksi punaisen kankaan sauvan päähän. Vesi oli kirkasta ja kylmää, hiekkapohja näkyi selvästi. Välillä oli niin matalaa, että alumiinikanootti juuttui kiinni. Pysähdyimme tauolle leveälle hiekkarannalle, jossa kelpaisi leikkiä hellepäivänä. Päästyämme perille riisuimme vaatteet ja pulahdimme kylmään veteen. Ah miten hyvä olo siitä tulee!

Pian muukin porukka saapui leiripaikalle. Päivällä söimme lounaan minun varaamistani aineista: pussimuusia ja poronlihaa suoraan purkista. Hämmästyin, kun kaverini laittoi vuorostaan päivällisen: hän oli kuljettanut mukanaan tuoreita kasviksia, tomaattimurskaa, yrttejä ym. Aamupalaa laittaessaan hän sekoitti leipätaikinan ja paistoi rieskat paistinpannulla. Illalla menin aikaisin pitkälleen, sillä selkä ei kestänyt enää pysty- tai istuma-asentoa.

Aamulla aurinko sarasti usvaisen joen yllä. Muu porukka jatkoi matkaansa, kaverini saatteli heitä pienen matkaa. Nostin teltan kuivumaan vieressäni olevalle koivun oksalle ja nautin olostani joentörmällä aamuauringossa makuupussissa. Keskityin virtaavan veden ääneen, auringon lämpöön kasvoilla, aamuraukeuden tunteeseen kehossa … nukahdin suloiseen uneen.

Paluumatkalla tuuli oli kääntynyt, oli siis jälleen vastatuuli. Päästyämme maihin selkää jomotti ja parin tunnin soratieosuus koetteli varsinkin takareittä ja pohjetta. Olin kiitollinen asfalttitien alkamisesta.




2 Kommenttia artikkeliin “Melomassa”

  1. Jotunheim Says:

    Hei.
    Luin ja mielelläni olisin samat kokemukset jakanut.
    Onhan meillä pari melontareissua takana, vaikket koskea laskenutkaan..
    Mielelläni olisin myös uutta tuhatlukua vuoristossa tavoittelemassa,mutta lomat ovat taas vasta ensi
    vuonna.selkäsi suhteen toivon että jo ensi blogissa olet ryhmän mukana, vaikka se onkin erilaista. J

  2. jarkey Says:

    Vitja kun on komee kuva!

    Terveisin: Jarkey