Olen ylpeä itsestäni. Nyt uskallan hehkuttaa asiasta, kun lehti on painettu ja rahat ovat tililläni. Nimittäin palkkio ihka ensimmäisestä lehtiartikkelistani, koko aukeaman jutusta kuvineen. Minua pyydettiin kirjoittamaan Lapissa hiihtämisen ihanuudesta ja kyllähän minä siitä kirjoitan, kun aihe on suoraan sielustani ja sydämestäni. Loksahtavat ne palaset joskus kohdalleen minunkin elämässäni! Samalla sain muutamia uusia tilauksia. Nyt on koossa matkarahat jouluksi Suomeen sekä mahdollisuus hankkia pieniä joululahjoja läheisille.

Tärkeintä kuitenkin on uuden oven aukeaminen elämässä. Jospa voisin elättää itseäni edes vähän kirjoittamalla silloin tällöin minulle rakkaista aiheista. Olisi tässä jo aika oppia itse kalastamaan… Niin, se lehti on Suksee, Lappland hotellien oma lehti, joka tavoittaa huikean lukijamäärän.

Silloin tällöin mieleeni puikahtaa ajatus siitä, mitä Tunturin kosketus-blogille tapahtuu sitten, kun opinnot Ruotsissa päättyvät. Jäljellä on vielä yksi lukukausi, mutta se menee nopeasti. Moni miettii jo elämäänsä opintojemme jälkeen. Joku päämäärätietoisena, joku toinen epävarmana tulevaisuudesta. Minä ehkä siltä väliltä, mutta yritän luottaa, että asiat järjestyvät. Olen oppinut ainakin yhden arvokkaan asian vuosien varrella. Voin elää ulkoisesti vaatimattomasti, kun tunnistan mitkä asiat ovat aidosti tärkeitä elämässäni. Silloin vapaudun uhraamasta itseäni sokeasti taloudellisten menestysmerkkien haalimiselle.

Jaaha, palataanpa maan pinnalle ja mäenlaskuun Hemavanissa. Saimme viikon harjoitella vapaasti alppi- tai telemarklaskua. Siskon hienot tellusukset jalassa nousin hissillä Hemavanissa mäen päälle. Vasta siellä muistin, että enhän minä uskalla laskea näin jyrkästä mäestä. Maisemat olivat oikein hienot, katselin valkoisia tuntureita ja haukoin henkeä miettiessäni alasmenoa. En muistanut yhtään mitään viime talven kurssien opeista ja ketään tuttua ei sattunut paikalle.

Olin aika paniikissa ja lupasin itselleni, että jos vain jotenkin pääsen alas, niin voin lähteä sitten tuttuun tapaan latusuksilla lenkille. En oikein muista kuinka pääsin alas, mutta sen sijaan muistan oikein hyvin, kuinka helpolta ja turvalliselta perinteinen hiihto tuntui. Iltapäivällä kurssikaverit saivat kuin saivatkin houkuteltua minut takaisin mäkeen, mutta ymmärsin pysyä rinteen loivassa alaosassa. Kurssikaverin perässä laskemalla sain tuntumaa telemarkiin ja tunsin oloni turvalliseksi.

Seuraavina päivinä tapahtui pientä edistymistä, sain ohjausta ja kannustusta. Laskin ylhäältä alas ja minua ei pelottanut enää niin paljoa. Oppiminen on hidasta, mutta sitä tapahtuu. Saa nähdä kuinka käy tammikuussa, kun koetan täydentää viime talvena reputtamaani tellukurssia. Laskettelun opettelu on ehkä helpompaa nuorena.