Kävelin silmät sidottuna ympäri koulun pihaa kepin avulla. Yllättävää, kuinka hyvin pallopäisellä kepillä kopsuttelemalla saa tietoa ympäristöstä. Sisällä kuljimme näkevän parin ohjaamana. Sisätiloissa pysyin kärryllä missä mennään mm äänien, tuoksujen ja rappusten sijainnin avulla. Sen sijaan ulkona putosin äkkiä kartalta.

Vierustoveri sanoi, ettei enää pelkää mahdollista vanhuuden sokeutumista. Syntyi luottamus siihen, että ilman näköaistiakin voi selviytyä. Voileipien väsääminen “sokeana” oli sotkuista hommaa vaikka vieressä seisoi ohjaaja. Toiset pidättelivät nauruaan, kun kurssikaveri söi leipäänsä tietämättä päälle heitetystä paperin palasesta. Harmiton hauskanpito auttaa ylläpitämään vireyttä.

Pääsemme ensi syksynä käyttämään oikeasti ohjaamistaitojamme näkövammaisten kanssa. Järjestämme viikon vaelluksen Friluftsfrämjandetin kautta eri puolilta Ruotsia ja myös Suomesta tuleville näkövammaisille. Jotkut haluavat ehkä tehdä vain päiväretkiä. Kuulimme, että edellinen kurssi oli ollut aika peloissaan vaelluksen alussa. Kuinka selviytyä maastossa tuntemattoman näkövammaisen kanssa? Käytännön ohjeiden ja omakohtaisten kokeilujen lisäksi seuraava neuvo kuulosti hyvältä: Ensisijaisesti olemme ihmisiä.




Yksi kommentti artikkeliin “Näkövammaisuuteen tutustumista”

  1. metsämarja Says:

    Niinpä niin, näköaisti vain helpottaa elämäämme, mutta sen puuttuminen ei estä tekemästä kivoja juttuja.
    Pari vuotta sitten hiihtelin pääkaupunkiseudun ladulla, kun yhtäkkiä kuulin metsästä lähestyvää radion ääntä. Metsän sylistä tuli näkyviin kaksi hiihtäjää. Edellä hiihtävällä oli radion tapainen laite vyötäröllään kuin vyölaukkuna. Takana hiihtävä hiihteli “radion” äänen perässä suunnistaen. Ja vauhti oli tasaisen sujuvaa!
    Näin pimeinä tammikuun aamuina kokeilen samaa työmatkallani silloin tällöin - pistän silmäni kiinni suoralla kävelytiellä kulkiessani töihin ja kuvittelen vielä nukkuvani omassa lämpimässä sängyssäi. Onnistuu ainakin viisi metriä!

    Avartavia kokemuksia toivotellen!