Rakastan sinua vanha isäni ja rakastan sinua vanha äitini! Tiedän, etten ole sanonut tätä koskaan ennen. Olen ollut pettynyt, vihainen ja katkera. Ja olen voinut huonosti. Paljon myöhemmin olen antanut anteeksi ja hetki sitten oivalsin, että meneekö tässä tosiaan yhteinen elinaikamme, yli 40 vuotta tämän asian kanssa painiessa. Itken tätä kirjoittaessani. Itseään ei pääse karkuun vaan tärkeät asiat seuraavat mukana … minne tahansa. Näin jo itseni tulevaisuudessa itkemässä vanhempieni haudalla sitä, etten koskaan voinut rakastaa. Mutta voinhan: tästä hetkestä alkaen!

Tämä on hyvin yksityistä, mutta ehkä samaan aikaan yleistä. Tunnen koskettelevani  elämän ydinasiaa. Ihmiselämässä näyttää olevan toisinaan asioita, joihin juuttuu kiinni. Juuttuminen pitää huolen siitä, että tärkeä asia saa huomiota. Samalla se vie paljon energiaa ja elämä jatkuu ikään kuin käsijarru päällä. Kuinka toivonkaan, että saan käsijarruni vapaaksi!




4 Kommenttia artikkeliin “Olenko koskaan sanonut…”

  1. jotunheim Says:

    Niin, täältä perustyöelämästä seuraten
    kokemuksia sinulla kuitenkin vaikuttaa olleen paljon.
    Ainoana suomalaisena varmaan tuntee myös
    edustavansa meitä laajemminkin ja haluaisi siksikin olla pärjäävä joka suhteessa?
    Toisaalta on hyvä kun tuntee itsensä, voimansa ja heikkoutensa.

    Olen itsekin löytänyt luolaretkikohteen Liljendahlissa (en ole vielä käynyt)
    siellä pitäisi olla kontaten mahdollista
    edetä 15 metriä kallion sisään pilkkopimeässä, otsalamppu siis tarpeen.
    Jopa kypärää ja polvisuojia suositeltiin.
    Sinut tuntien, lähtisit varmaan innolla mukaan.
    :) J

  2. karhusilta Says:

    Joo. Tahtoisin mukaan luolaan, tunnet minut! Kerro lisää, jos satut käymään siellä ilman minua. R

  3. A&M Says:

    Riitta
    Kovasti tsemppiä koko elämääsi.
    Arja ja Markku

  4. karhusilta Says:

    Kiitos kannustuksesta. Se tuntuu aina hyvältä.