Jääleinikki kuvattuna kännykkäkamerallani.

Kävelin tänään Saanan taakse Pitkä Jehkatsin hevosenkenkään keräilemään tunturikasveja kuivattavaksi. Olin ylpeä itsestäni, kun huomasin oppineeni paljon kurssilla. Tiesin millaisiin paikkoihin kannattaa hakeutua. Pitkän nauhamaisen lumilaikun alapuolelta löytyi runsaasti jääleinikkejä, mikä sai aikaan ääneen hihkumista. Tyydyin ihailemaan tätä rauhoitettua kaunotarta.

Kalkkipitoisten punaruskeiden kivien läheltä löytyi hyvinvoivia kasveja. Kivien koloista löytyi “suuria” yksilöitä omassa pienilmastossaan: tuulensuojassa ja lämmössä. Puron varret ja lumen sulamisvedet ovat kiinnostavia paikkoja. Tunturia kiertäessa voi kulkea eri vuodenajoissa: lumessa eletään talvea, juuri lumesta vapautuneilla paikoilla varhaiskevättä ja siitä eteenpäin lämpimissä paikoissa ollaan jo pitkällä kesässä.

Aloin miettiä mikä voisi olla suosikkikasvini. Korkeusennätyskasvi jääleinikki ilman muuta tai ehkä sittenkin näyttävä lapinvuokko kukan kahdeksalla valkealla terälehdellään tai miksei tähtimäisen sykähdyttävä tähtirikko. Ehdokkaita löytyi koko ajan lisää enkä kyennyt valitsemaan. Tuumasin lopulta, että mikä minä olen näitä luomuksia arvottamaan. Kukkikoon kaikki yhtä arvokkaina!

Monet tunturikasvien nimet ovat työläitä opetella suomeksi, kuin vierasta kieltä. Vai mitä mieltä olet nimistä orho, kohokki, hapro, varpio, sielikkö, uuvana, vilukko, närvänä, katkero, lääte… Ruotsalaiset vievät mielestäni voiton loogisessa nimenannossa. Esimerkiksi fjälltimotej (suora käännös “tunturitimotei”) onkin suomeksi pohjantähkiö!

Monen kasvin nimi alkaa etuliitteellä “tunturi”, “lapin” tai “pohjan” kuvaamaan kasvualuetta. Huvitan itseäni antamalla vaikeasti muistettaville kasveille mielestäni osuvampia tai helpompia nimiä. Rauhoitettu suippohärkylä tuntuu koskettaessa tekosaniaiselta jossakin pikaruokapaikassa, siksi olen nimennyt sen “tunturitekokukaksi”. Tunturikohokki on tietenkin ruokaisasti tunturikohokas.