Lähtöä edeltävänä yönä jännitys luikerteli uneen. Automatkalla olin pakahtua ruskan kauneudesta (hyvä etten saanut migreeniä!). Otin värikylvyn liukuvärjätyssä kelta-puna-vihreässä maisemassa.

Koulun bussi jätti meidät tienvarteen piskuisessa Björkhedenin kylässä. Kävelimme rinkka selässä vuolaasti virtaavan Vuovvajoen vartta viitisen kilometriä Vuovvajärven rantaan. Pitkäkoipiset valkohampaiset ruottalaiset loikkivat edellä vauhdilla niin, etten ehtinyt poimia tarjolla olleita voitatteja. Tunnistimme karhun ulosteita matkalla.

Pakollisiin varusteisiin leirillä kuuluivat ensiaputarvikkeet, kirves, saha, puukko, lapio, tulitikut sekä pieni määrä ruokatarvikkeita. Kukin sai kuitenkin viime kädessä päättää itse varusteistaan. Kurssikaverini jättivät rinkkansa tulevan leirin lähistölle muovin alle. Sieltä löytyisi hätätilanteessa makuualusta ja -pussi sekä varamuonaa. Minä otin ainoana rinkkani mukaan: selkäni ei saa kylmettyä ja verensokerini on herkkä. Turvallisuusasiat huomioitiin hyvin. Tiesimme kännykän kuuluvuusalueen sekä kouluttajiemme erämökin ja auton sijainnin. Helikopterille sopiva laskeutumispaikka tarkistettiin yhdessä.

Etsiskelimme pienryhmissä yösijaksi soveltuvaa paikkaa. Ryhmämme päätti kokeilla “kodin” perustamista suurehkoa kiveä vasten. Ensin keräsimme rankoja tukirakenteiksi, sitten peitimme katon kaarnan ja tuohen palasilla, lopuksi rullasimme sammalmattoa isojen kivien päältä ja asettelimme palat matalan majamme katolle päällimmäiseksi. Kaunista ja tiivistä! Sammalet ovat kasvaneet satoja vuosia, joten ne luonnollisesti palautetaan paikoilleen lainaamisen jälkeen. Siis ennallistetaan. Majaan jätettiin vain pieni ovi- ja savuaukko. Asumuksessa pidettiin pientä tulta kiveä vasten varoen tulen tarttumista majoitteeseen. Patjaksi keräsimme kuusenoksia. Polttopuun kerääminen ja pilkkominen vei paljon aikaa ja voimia. Välillä mieleen meinasi nousta ihmetys siitä, mikä ihmisen saa tänä päivänä hakeutumaan tällaisiin oloihin…

Majoitteita arvioidessaan kouluttajamme kiinnittivät huomiota kattomme loivaan kulmaan. Sadevesi ei valuisi pois, vaan joko valuisi sisään tai imeytyisi sammaleeseen tehden katon sortuvan raskaaksi. Onneksi oli poutaa.

Pelkissä ulkovaatteissa nukkuneet ryhmäläiseni valvoivat palellen kaksi yötä. Sitten näppärä nokinaamainen Tarzanimme keksi avata majan kiven edestä niin, että kunnon roihun pitäminen oli turvallista ja lämmittävää! Muilla ryhmillä oli samanlaisia vaikeuksia ja erilaisia parannuskeinoja mietittiin päivän lämmössä vain mielikuvitus rajana. “Peittona” voisi käyttää sammalmattoa, joka kuivataan ja lämmitetään tulen loimussa. Palelevat jalat voisi sujauttaa reppuun.

Juomaveden otimme laiskasti valuvasta puropahasesta. Leipätaikina sekoittui yllättävän kätevästi muovipussissa mutrutellen käsin koskematta ja paistui rieskoiksi litteän kiven päällä. Olimme varanneet puolen kilon voimöhkäleen kolmeen pekkaan, joten nuukailu oli mielestämme paikallaan. Lopulta emme raaskinneet käyttää voita juuri lainkaan.

Ryhmäni kaksi muuta jäsentä olivat päättäväisiä: he joivat pelkästään kylmää vettä, aamupalan ja lounaan he kuittasivat itseleivotulla leivällä. Minä keitin kattilassa vettä nauttien murukahvista ja kaurapuurosta, josta pidin sananmukaisesti kuin hullu puurosta. Lounaaksi olin raapinut kotoa sellaisia retkiruokia, joita en tavallisilla reissuilla halunnut syödä. Sanonta “nälkä on paras mauste” osoittautui paikkansa pitäväksi. Mikä loistava vastaisku sille ajoittain arjessa vaivaavalle tunteelle, että mikään ei riitä!

Päivälliseksi kypsensimme perunaa, kaalia ja porkkanaa folionyyteissä maakuopassa kuumien kivien välissä. Kyytipojaksi pekonia kiven päällä paistettuna. Jos verkkoihin oli tarttunut kalaa, kypsensimme taimenet foliossa hiilloksella. Sienituntemukseni nousi arvoonsa nälän kurniessa vatsaa. Paistoin pussillisen kangastatteja kiven päällä ja luotaantyöntävästä ulkonäöstään huolimatta söimme niitä ahnaasti. Onneksi kaikkien vatsa sieti hyvin tällaisen määrän sieniä. Ainoana mausteena mukana oli suolaa. Keräsin moneen kertaan paleltuneita mustikoita, juolukoita ja kaarnikoita eli variksenmarjoja ja leivoin niistä marjapiirakoita karjalanpiirakoiden tapaan.

Pakkasöiden vastapainoksi saimme lahjaksi auringon lämmittämiä päiviä, jolloin lepäsimme tantereella yhdessä kuin raadot. Viikko koetteli fyysisesti ja psyykkisesti. Pari tyttöä sairastui ja hakeutui mökin suojaan. Itselläni oli yhtenä päivänä selkäsärkyä ja migreeniä. Selkä kylmettyi ilman karattua yön aikana patjastani ja kalan hakureissu venähti turhan pitkäksi ilman ruokaa. Tunnen itseni näissä asioissa ja pyrin ottamaan heikkouteni huomioon.

Oli mielenkiintoista käydä katsomassa vanhaa ihanteellista primitiivimajoitetta, jossa kolme tyttöä olivat aikoinaan väittäneet nukkuneensa lämpöisinä ilman makkupussia 18 asteen pakkasessa. Asumus sijaitsi lammen rannalla vinoa kallioseinämää vasten ja se oli rakennettu samalla periaatteella kuin omamme. Ei se ollut heilläkään ruusuista aluksi: ensimmäinen yösija oli palanut tuhkaksi! Laitan valokuvan majoitteesta myöhemmin.

Läksin kotiin päivää ennen muita matkustaakseni Suomeen. Nautin yksin kävelystä katsellen ja kuunnellen mm. koskipaikkoja ja keräillen naavaa kotiin viemiseksi. Bussiin nousin savunhajuisena ja likaisena ja sain ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kun paikannimien sekaannuksen vuoksi rahani eivät meinanneet riittää kotiin asti.

Kotona arvostin nykyajan mukavuuksia: juoksevaa vettä, sähköliettä ja lämmitystä. Sain kuin sainkin väistettyä pitsan houkutuksen ja sen sijaan valmistin itse herkullisen aterian. “Keittiömestari suosittelee” kanan ja curryriisin kyytipojaksi kylmäpuristetussa öljyssä freesattuja porkkanasuikaleita hunajalla ja kanelilla maustettuna, päällä voikukkamaista Rucola-salaattia. Nam!