Olen nauttinut olostani tunturin ruskassa - ai niin, töissähän minä olen. Unelmatyössä. Työympäristö on kaunis ja avara. Asiakkaat mukavia, innostuneita ja haltioiutuneita. Kiitollisia siitä, että saavat olla upeassa ympäristössä. Olen saanut osakseni tätä kiitollisuuden tunnetta mm. käsisuudelman muodossa yli 80-vuotiaalta Saanan valloittajalta tai ruusukimppuna ryhmältä. On etuoikeus saada tehdä työtä, jossa jaetaan yhteistä iloa. Työtä, jossa katsotaan yhdessä samaan suuntaan ja voidaan hyvin.

Sanon toisinaan erityisen kauniissa paikassa, että imekää tätä nyt sieluunne ja mukaanne. Jotkut koettavat vangita kameralla maisemaa, mutta toteavat sitten, että kamera latistaa todellisuuden. Tunturi on koettava itse, oltava läsnä. Ehkä kyse on antautumisesta. Että uskaltaa hellittää kiireestä ja päässä pörräävistä ajatuksista tai suusta pulppuavasta puhetulvasta. Jäädä suurtuntureiden kainalossa pieneksi ihmiseksi.

Aina kaikki ei tietenkään suju niin helposti. Joskus ryhmänjohtajan tyyli tai odotukset ovat kovin erilaisia kuin minun. Olin tukalassa tilanteessa Tromssan kauniissa kirkossa, Jäämeren katedraalissa. Sain tehtäväksi yhtäkkiä kääntää tuosta vaan norjankielisestä esitteestä asioita. Siinä ei kuulkaas auttanut isämeidän-rukouskaan, kun kainalot alkoivat kostua, mutta lauseet eivät auenneet päässä suomeksi. Nolotti. Yöunetkin menivät.

Jälkeen päin olen sitä mieltä, että olipa opettavainen kokemus monella tapaa. Asiatiedot: vuosiluvut, sentit, kilot, nimet sun muut ovat kuitenkin vain yksi osa vierailua. Aion toki opetella vastaisen varalle niitäkin kohtuullisesti. Tärkeämpänä pidän kuitenkin kunkin ihmisen omaa kokemusta, mahdollisuutta löytää itse omia merkityksiä vaikkapa lasitaideteoksesta. Infotulvaa maailmassa riittää ja tietoa voi etsiä myöhemminkin.

Luonnossa liikkuessamme tarinoin välillä, mutta jätän tarkoituksella runsaasti tyhjää tilaa omaan havainnointiin ja kokemiseen. Joskus olen sanonut sen ääneenkin ja saanut myöhemmin kiitosta. On kuulema uskaltanut avata sielunsa ja kyyneleiden nousta silmiin kauneuden äärellä.




6 Kommenttia artikkeliin “Ruska loppusuoralla”

  1. sari Says:

    Hei, sähän oot siellä ruskaoppaana, opastamassa maisemien ihailuun ja paikkoihin, joissa näkee tuota värien runsautta, noissa henkeä salpaavissa Kilpisjärven maisemissa. Pääosassa luonto ja maisemat. Eikö noita “turistikierroksia” varten ole omat koulutetut paikalliset oppaansa. Ja vielä norjan kieli.. Ei kaikkea voi osata, eikä tarvitsekaan? Jotkut voivat tietysti olla eri mieltä.

  2. karhusilta Says:

    Taitaa olla se ihmisen osa - olla vajavainen ja puutteellinen, mutta alati uutta oppiva…

  3. sari Says:

    Hei, ethän eksynyt sinne “tarujen tuntureille”?

  4. karhusilta Says:

    Öh,… no en. Sielu tulee niin hitaasti perässä sieltä tuntureilta, mutta nyt on aika uusille tarinoille.

  5. sari Says:

    No, en mä ihan oikeasti tarkoittanutkaan, että olisit eksynyt, sähän oot opas. Ajattelin vain, että jos et ole malttanut lähteä sieltä pois, se on aina niin vaikeaa. Täällä etelässä odottaa aina arki ja kaikki siihen liittyvä, mutta sitten lohduttautuu ajatuksella uudesta reissusta… Voiko tuossa sun kuvassa todellakin olla noin kauniin punainen koivu, onko se todellakin koivu? Olen aina luullut, että koivut “vain” kellastuvat.

  6. karhusilta Says:

    Eikös olekin kaunis koivu! Se taisi olla punaisin koivu mitä näin Kilpiksellä. Tunturikoivussa voi joskus olla mukana vaivaiskoivua ja silloin ruskassa väri hehkuu punaisena. Mallalla huomasimme tunturikoivun, jonka lehdet olivat kuin vaivaiskoivulla, pienet kolikkomaiset. Olin onnessani löydöksestä. Tämän koivun lehtien muotoa en muistanut tarkistaa. Muutoin Kilpiksen tunturikoivut olivat aika vaisun kellertävän ruskeita ruostesienen vuoksi.
    Kilpisjärveltä paluuta helpottaa sesongin lopussa yltyvä väsymys. Tunturissa liikkuminen ottaa ja antaa.