Ehdotan Abrahamssonin Sarekin ylistysrunoon lisättäväksi: “Missään sääennusteet eivät mene niin pieleen kuin Sarekissa!” Saimme kylpeä auringossa viisi ensimmäistä vaelluspäivää, sitten toiset viisi päivää satoi välillä tihuuttaen, välillä kuin saavista kaataen. Tallustelin lopulta kumisaappaissani ainoana, jonka kengät eivät olleet läpimärät.

Sarekissa kulkiessani olin tyytyväinen siihen, että olin lukenut huolella reittikuvauksia etukäteen (Sarek Turbeskrivningar, Claes Grundsten). Tiesimme pienryhmässä kulkiessamme mistä kannattaisi etsiä joen ylityspaikkoja, miten välttää pahimmat pajukot, minkä tunturin laelle kiipeäminen on “helppoa”, mutta tarjoaa kuitenkin upeat maisemat jne. Toisen hyvän kirjan sain käsiini vasta reissun jälkeen (Vildmarksvandring i Sarek, Berggren & Hjort, 2007).

Sarekissa ei voi kuitenkaan laskea varman päälle. Kadotimme polun silloin harvoin, kun sellainen oli tarjolla. Välillä rämmimme pajukossa, välillä kulku oli kepeää, välillä lieju litisi kenkien alla, välillä koikkelehdimme kivikossa.

Rinkkani oli yksi raskaimmista, astuin suuren rinkan ansaan. Mitään minulta ei puuttunut leirissä, saatoin tarjota teltassamme asuville kunnon sadevaatteet pissareissulle ja viimeisenä päivänä jakaa ruokaa nälkäisille. Mutta on se vaan niin työlästä kantaa rinkkaa, varsinkin nousuissa. Mielessäni kävi ajatus, että mitähän vikaa minulla on päässä, kun hakeudun näin rankkoihin tilanteisiin. Retki palkitsi kuitenkin avokätisesti toisina hetkinä.

Ehdottomasti hienointa oli päiväretki 1952 metriä merenpinnan yläpuolelle kohoavan Vuojnestjåhkkån huipulle. Kiipeäminen tuntui työläältä ja kesti kauan, vaikka kyseistä tunturia pidetään yhtenä Sarekin helpoimmin saavutettavista huipuista. Kuvittelimme jo puolivälissä olevamme lähellä huippua. Kuinka monesti kuulinkaan: “Vain viisi minuuttia jäljellä.” Korkeuseroa leiristä kertyi noin 1100 m, suurimmaksi osaksi kivikkoa. Maisemat huipulla aukaisivat uuden maailman! On vaikea löytää sanoja kuvaamaan sitä uljautta, laitan myöhemmin kuvia blogiin. Tunne siitä, että on maailman katolla. Vieressä jyrkkä pudotus, eri puolilla tunturin huippuja ja jäätiköitä. Lähes tyyntä, poutaa. Emme nähneet aivan Kebnekaiselle saakka, mutta kaus kuitenkin. Viivyimme terävällä huipulla ainakin puoli tuntia, söimme eväitä, katselimme, valokuvasimme. Leiriin palasimme jalat kipeinä, nälkäisinä ja väsyneinä kahdeksan tunnin jälkeen, mutta sieluun jäi uudenlainen tunturin kosketus.

Yhtenä poutapäivänä vietimme pitkän lounastauon tunturissa ja nukuimme päiväunet imien tunturituulen ja auringon energiaa. Suosittelen! Jäätiköiltä valuvista vesistä koostuvat joet ovat todella kylmiä peseytymiseen, pystyin vain hätäisesti huuhtomaan itseäni. Kerran osuimme matalan lammikon luokse, jossa sukelsimme ja pesimme hiukset. Sen jälkeen tuntui niin puhtaalta, raikkaalta, uudelta. En olisi halunnut pukea vaatteita päälle, kunnes pilvi peitti auringon ja vaatteet tulivat tarpeeseen.

Kauniissa Snavvavaggenissa kokoonnuimme yhteen koko luokan kanssa. Aioimme nukkua kaksi yötä samassa paikassa, päivällä tarkkailisimme Rapadalenin eläimiä  ja huiputtaisimme lähitunturin. Päivän rankkasade piti meidät kuitenkin visusti teltassa. Pakollinen lepopäivä teki hyvää. Helposti käy niin, että vaeltaja haluaa kokea paljon, eikä malta levätä. Snavvavaggenista avautuva maisema on kuuluisa, vehreä Rapadalen mutkittelevalla joella avautuu alhaalla. Maisemaa Sarvesvaggen suuntaan näytetään usein tv:ssä Sarekista puhuttaessa.

Loppumatkan kuljimme Rapadalenissa, mikä on kuulema Ruotsin helmiä. Hmmm, ei aivan auennut minulle, kun ylitimme sateiden takia pursuavia kylmiä jokia vesisateessa ja talsimme liejuista polkua tai märkää rehevää tunturikoivikkoa korkeassa aluskasvillisuudessa. Joen ylityksiä tuli niin tiheään, että kyllästyttyäni vaihtamaan kumisaappaita ja avantouintitossuja edestakaisin talsin monta kilometriä pienissä tossuissa lahkeet ylhäällä. Kylmää.

Viimeisenä vaelluspäivänä kärsin migreenistä. Nukuin aamupäivän, kun muut osallistuivat yhteiseen ohjelmaan leirissä. Lähtiessämme vaeltamaan kurssikaverini tarjoutuivat kantamaan osan tavaroistani. Joen ylityksessä vesi tuntui kivuliaan kylmältä, olin vähällä kääntyä takaisin. Kirosin mielessäni Rapadalenin rapaisuutta ja kulkemisen raskautta. Sitten kuulin kurssikaverini sanovan: “Riitta, tunnen itseni vahvaksi. Voin kantaa rinkkaasi nyt, kun kiipeämme hankalassa maastosa.” Tajusin, että tässä porukassa autetaan niin paljon, kuin apua tarvitaan. Itkin vesipisaroiden suojassa helpotuksen tunteesta. Tunsin voimieni palautuvan ja päänsäryn helpottavan.

Rapadalen palkitsi aikanaan. Sateessa talsiessamme huomasimme yhtäkkiä valtavan uroshirven lähellä, vain kolmenkymmenen metrin päässä meistä. Sarekissa asuu Euroopan suurimmat hirvet. Komeilla lapiosarvilla varustettu hirvi käyttäytyi flegmaattisesti, söi kaikessa rauhassa, eikä näyttänyt häiriintyvän meistä millään lailla. Epätodellinen tunne. Sarekissa metsästäjä ei häiritse hirven rauhaa. Hirvi asteli hitaasti ja arvokkaasti lähemmäs meitä, näykki välillä oksia ja kävi katsomassa noin seitemän metrin päässä lähinnä ollutta vaeltajaa. Laitan kuvia blogiin myöhemmin. Itse tarkastin jo varmuuden vuoksi minkä puun taakse koettaisin väistää tarvittaessa. Sitten hirvi asteli rauhallisesti kauemmas. Kysyin lähimpänä olleelta, pelottiko häntä. Hän vastasi: “Toistin itselleni, että kiima-aika ei ole vielä alkanut. Se alkaa vasta kuukauden kuluttua.” Kiima-aikaan huonolla tuurilla hirvi voi hermostua ihmiseen.

Nukuimme kaksi viimeistä yötä 100-vuotiaan kansallispuiston rajalla Nammasjin vieressä. Saavuimme paikalle viimeisenä ja jouduimme tyytymään jäljelle jääneeseen telttapaikkaan hiekalla. Vein nälkäisiä kurssikavereitani sieniretkelle koivikkoon, josta poimimme haperoita ja kehnäsieniä. Jatkaessani retkeä yksin muutamien yksittäisten kynttiläkuusten luokse löysin hirven lapiosarvet. Kouluttajan mukaan pienet, mutta minun mielestäni aikamoiset. Yöllä satoi kaatamalla, teltan eteisessä veden pinta alkoi nousta uhkaavasti. Oli tehtävä jotakin. Osa porukasta kömpi ulos kaivamaan ojia teltan alle, minä vedin sisältä päin sisätelttaa ja tavaroita yhteen nurkkaan ojituksen ajaksi. Pysyimme kuivina yön.

Aamulla jännitimme tulisiko helikopteri hakemaan meitä sumuisessa säässä. Iloitsimme kuullessamme pörinän ja istuimme ohjeiden mukaisesti rinkkojen päällä kopterin laskeutuessa. Saimme katsella helikopterista kulkemamme reitin, näimme muutamia hirviä ja merikotkan ylhäältä päin. Aika hienoa!