Suksiemme esi-isillä, lylyllä ja kalhulla hiihdettiin oletettavasti rautakaudelta 1800-luvun loppupuolelle. Sukset olivat eripariset. Pidempää liukusuksea lylyä pidettiin vasemmassa jalassa ja oikeassa jalassa olevalla kalhulla potkittiin vauhtia. Potkusukseen kalhuun saatiin pitoa kiinnittämällä suksen pohjaan eläimen karvaa. Nahka kiinnitettiin pohjaan myötäkarvaan, jolloin suksi piti potkaistaessa ja luisti hyvin liu’utettaessa. Lylyyn luistoa saatiin rasvaamalla suksen pohja jollain eläinrasvalla. Lapsuudessani puusuksia koetettiin saada luistavammiksi kynttilän avulla. Sitten tulivat muovi- ja lasikuitusukset, parafiinit, purkkivoiteet ja liisterit.

Karvapohjainen suksi oli erityisen hyvä mäkiä noustaessa. Tänäkin päivänä menetelmä on käytössä ns. telemark-suksissa. Tellusuksien pohjaan kiinnitetään ns. nousukarvat ylämäessä. Laskun ajaksi ne nykäistään pois.

Eriparisilla suksilla hiihtäminen rasitti jalkoja epätasaisesti. Sen sijaan voin vain kuvitella, kuinka se kehitti tasapainoa, keskivartalon hallintaa ja hiihtäjän jäntevyyttä.

Pyyntimatkoilla käytettiin useimmiten vain yhtä sauvaa, jonka toisessa päässä oli keihään kärki. Yhdellä sauvalla työnnettiin vain lylyn puolelta. Kahdella sauvalla hiihtäminen yleistyi vasta 1800-luvun lopulla hiihtokilpailujen toimiessa esimerkkinä. Tässäpä lohtua sinulle, jolta toinen sauva katkeaa kesken reissun…

Suksen side, mäystin oli nahasta valmistettu remmi. Suksen keskikohta päällystettiin nahalla, jolloin kenkä pysyi paremmin paikoillaan. Sen aikaisissa siteissä lienee ollut omat ongelmansa, mutta seuraavalta vaikeudelta vältyttiin. Hiihdin Kilpisjärvellä purevassa pakkasessa ja tuulessa ryhmä perässäni. Tultuamme päivätuvalle huomasin siteiden jäätyneen kiinni. Eihän siinä muu auttanut kuin kävellä sukset jalassa tupaan ja odotella siteiden sulamista. Taisinpa päästä tempauksellani valokuvaankin.