Viime viikko harjoiteltiin tiiviisti telemarkia Hemavanissa. Useimmat suorittivat tellun kakkoskurssin, joka sisälsi seitsemän pitkää päivää vaativaa laskemista ja teoriaa. Minun rahkeeni eivät riitä niin pitkälle, ainakaan tässä vaiheessa. Sen sijaan tein omia telluharjoituksia puoli päivää eli niin kauan kuin jaksoin. Lepotauon jälkeen hiihdin perinteistä upeilla laduilla ylhäällä avotunturissa tai alhaalla tunturikoivikon suojassa.

Löysin lopultakin kehostani oikean telluasennon ja se tuntuu hyvältä! Laskeminen tellutyylillä sujui nyt mallikkaasti loivassa mäessä, mutta paljon on treenattava ennen kuin pystyn laskemaan koko mäen samalla tyylillä. Sain kuitenkin sen verran itseluottamusta, että haluan jatkaa harjoittelemista omin päin ja kuka ties yhtenä kauniina päivänä uskallan laskea koko mäen. On yhtä aikaa jännää ja turhauttavaa harjoitella jotakin uutta taitoa, joka ei luonnistu noin vain. Tarvitaan sitkeyttä, mutta oppimisesta tulee sitäkin palkitsevampi kokemus, kun sen eteen ponnistelee.

Kolkuttelen maastohiihdossa kuudensadan kilometrin rajaa. Vanha äitini sanoi, että nythän sinä hiihdät äitisi nuoruuden lukemia. Varsinainen hiihtäminen kuulema alkaa vastaa kuudensadan kilometrin jälkeen. Mitähän se sitten tarkoittaa? Ehkä hiihto alkaa sujua teknisesti ja kunto on kohdallaan.

En tiedä, mutta minulle on käynyt toisin. Ensimmäisen kerran rakastamani hiihto on alkanut tympiä. Olenko langennut ahneuden ansaan, niellyt liikaa kilometrejä? Lääkkeeksi kokeilen pitää vähän aikaa taukoa ja lyhentää lenkkejä jatkossa. Muuntamalla vähän itämaista viisautta voisin todeta: Mikään ei ole niin tärkeää kuin hiihtäminen. Eikä sekään ole niin kovin tärkeää.




2 Kommenttia artikkeliin “Telemarkia Hemavanissa”

  1. minä Says:

    Niinhän vain somasti kyykkäsit menemhän että!

  2. karhusilta Says:

    Kiitos!Hitaasti hyvä tulee.