Aika haipakkaa on taas menty, kunnes tuli äkkipysäys voimien loppuessa. Viime viikonloppuna sain vain haaveilla levosta, sillä treenasin kurssikaverini kanssa telemarkia Tärnabyssä ja Hemavanissa lähes yksityisopetuksessa. Huomasin kestäväni pakkasta ( kylmimmillään noin - 25 astetta C) paremmin kuin aiemmin, kiitos henkiinjäämiskurssin kylmäkäsittelyn. Oli palkitsevaa tehdä omantasoisia harjoituksia, vaikka minulla on nielemistä hitaan oppimiseni ja kankeuteni kanssa. Miten voinkin tehdä kaikki osatekijät väärin! “Pystympi asento, lantio eteen, jalat lähemmäs toisiaan, malta pysyä telemark-asennossa, tee liikkeistä yhtenäiset ja kaarista pyöreät, vauhtia on saatava lisää jne!” Tein suurimman osan harjoituksista mäen loivassa alaosassa ja kouluttaja ymmärsi näkemykseni, että päähäni mahtuu vain yksi uusi asia kerrallaan.

 

Ensimmäisen päivän lopuksi tellulaskua videoitiin ja sen jälkeen ymmärsin, mistä koko päivä oli puhuttu. On kummallista, miten vaikea on hahmottaa omia liikkeitään ennen kuin näkee nauhalta. Mäenlaskuni näytti niin masentavalta, että mietin vakavasti luovutanko. Eihän kaikkea tarvitse osata! Ei samperi, en anna periksi niin helpolla. Minulla on oikeus omaan tahtiini oppimisessa vaikka se veisi kymmenen vuotta! Olisin toivonut, että kouluttaja olisi hehkuttanut kunnolla silloin, kun onnistuin harjoituksissa. Sen sijaan hän ohitti oppimani asian nopeasti ja kiiruhti seuraavaan harjoitukseen. Epävarma oppija kaipaa runsaasti hyvää palautetta silloin, kun siihen on aihetta. Siitä saa potkua ja luottamusta omaan oppimiskykyyn. Toisena päivänä edistyin jonkin verran. Sovimme, että muutaman viikon kuluttua tulevalla tellukurssilla teen enimmäkseen omia harjoituksia. Lihakset polttelevina ja komealla mustelmalla reidessä koristeltuna siirryin suoraan lumivyörykurssille.