Kuva: Josefin Zackrisson

Vautsi vau millaisessa paikassa uimme! Hemavanin lähellä Ruhtjiebäcken-joki on täynnä kivien pyörittämiä onkaloita, hiidenkirnuja. Kuin pieniä ammeita joko poreilla tai ilman. Turkoosin vihreää puhdasta vettä. Sileitä kallioita hypellä tai loikoilla.

Vietimme tässä paratiisissa aikaamme leppoisalla retkellä näkövammaisten kanssa. Keittelimme kahvia, pulahdimme veteen, kurssikaverini kiipeilivät kallion reunaa pitkin pudotakseen viileään veteen otteen lipsuessa ja… aah makoilimme kalliolla kuunnellen veden kohinaa ja antaen auringon lämmittää ihoa. Kesän huippuhetkiä!!

Näkövammaisten opastaminen sujui yllättävän luontevasti. Helpointa oli auttaa pitämällä kepin avulla yhteyttä näkövammaiseen, kulkemalla edellä ja kertomalla vastaantulevasta maastosta tyyliin: “kivi, puu polulla, jyrkkä alamäki”. Hieman työläämpää oli kulkea henkilön kanssa, joka piti käsivarresta kiinni. Silloin jouduin itse kulkemaan polun vieressä ja polun molemmin puolin kasvavat koivut aiheuttivat päänvaivaa. Kummassakin tapauksessa näkövammainen haki tietoa maastosta vielä pallopäisen kepin avulla. Me tunturioppaat hoidimme retkikeittimien käytön turvallisuussyistä. Yövyimme ylhäällä avotunturissa teltoissa.

Hämmästyin kuinka kovaa vauhtia näkövammaiset kävelivät ja kuinka positiivisia he olivat. He olivat erityisen iloisia, kun poimimme heille mustikoita maisteltaviksi. Tekee kuulema hyvää verkkokalvolle…

Tunturikasvien paras kukinta-aika oli jo mennyt ohi, mutta tein hienoja löytöjä puronvarsilta ja lumenviipymäpaikoilta. Nyt ymmärrän miksi kirjoissa ylistetään tunturikatkeron sinistä väriä. Sellaista sinisyyttä ei löydy muualta! Olin haltioissani. En oikein pidä katkero-nimestä… kuulostaa niin negatiiviselta ja aivan turhaan. Löysin Suomessa rauhoitetun (vaan ei Ruotsissa) suippohärkylän, muovilta tuntuvan saniaisen. Täällä pystyin taittamaan siitä näytteen kuivattavaksi omaan tunturikasviooni.