Aurinkokylpyjä


Tulin juuri Ounasvaaran laelta tykkylumipuiden satumaisesta maisemasta. Turistin kysymys: ”Kuka nämä kaikki on tehnyt?” on varsin osuva. Kuinka lumesta voi syntyä jotakin niin kaunista, vaihtelevaa ja yllätyksellistä? Täydellistä muotoilua! Vaaran laella auringonpaisteessa tunsin itseni onnelliseksi ja etuoikeutetuksi. Tämä voisi olla minun käsitykseni paratiisista. Kireällä pakkasella luonto on kauneimmillaan, jos sitä vain tarkenee mennä katselemaan. Aion näyttää Ounasvaaran ihmeen junan tuomalle hiihtolomalaiselle.

Pureva pakkanen on rajoittanut liikkumisiani. Ei puhettakaan hiihtämisestä, jokainen ulosmenokin on tarkkaan harkittu sitkeän flunssan jäljiltä. Ulos lähtiessä pukeudun kuin kyseessä olisi henkiinjäämiskamppailu. Illan pimeydessä olen jopa vetänyt kasvojen eteen urheilukaupasta ostamani hengityssuojan. En tiedä liioittelenko, mutta minusta pakkasen vaarat on syytä ottaa vakavasti. Itseään kuunnellen.

Auringon valon lisääntyminen näkyy mielialassa, pölyhiukkasissa ja sisäkasveissa. Eläydyin kasvien virkistymiseen ja annoin niille lisäpontta vaihtamalla mullan uuteen ja tekemällä nuorennusleikkauksen Etelään antavat ikkunat maksimoivat valon määrän täällä pohjoisessa toivotulla tavalla. Tämä Alvar Aallon ajatus toteutuu kodissani Tapiolassa. Nautin tietoisesti valosta ”kylpemällä” auringossa eli yksinkertaisesti istumalla nojatuolissa ikkunan äärellä. Pakkasherrasta voi tehdä liittolaisen. Vein vuodevaatteet ja matot ulos tuulettumaan. Samanlaista raikasta tuoksua ei saa mitenkään muuten huoneilmaan. Sää suosii myös ainakin pakastimen sulatusta ja jäälyhtyjen tekemistä. Miten sitä löytääkin olosuhteista vaivatta ne rajoittavat asiat ja vasta miettimisen jälkeen uusia ovia aukaisevat asiat. Viisaat väittävät, että mieli luo luonnostaan negatiivisia ajatuksia, mutta positiivisten ajatusten eteen on tehtävä töitä. Ja se työ on vaivan arvoista!

Osallistuin Rovaniemen Disain viikkiin (juuri näin kirjoitetulta se minusta kuulosti yliopiston rehtorin suusta kuultuna). Design Putiikin korvakoruvalikoima herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Ripustaisitko korviisi verhon nipsut, oluttölkin osia tai vaikkapa muovikortin palasia? Ymmärrän, että kierrättäminen on hieno asia ja vain mielikuvitus rajoittaa luovuutta. Minussa heräsi kuitenkin kysymys siitä, mikä on korun tarkoitus kantajalleen. Ruotsissa törmäsin kerran hirven papanasta tehtyihin korvakoruihin. Huolimatta kauniista ja luonnonläheisestä muodosta sekä oivaltavasta ideasta ostajaa korulle ei ollut ilmaantunut. Mutta naurunpyrskähdyksiä papanakoru kirvoitti sitäkin enemmän. Kehittelin mielessäni ideaa eteenpäin. Kuinka upean kaulakorun saisikaan yhdistelemällä metsäkanalintujen muovitettuja ulosteita kuin helmiä nauhaan; vaikkapa riekon, teeren ja metson kaarevia jätöksiä. Ehkä tässä tulee vastaan maalaisjärki - syvällä meissä oleva tieto siitä, että jätökset on työnnettävä pois, ulos. Sittenkin vaikka kuinka olisivat kauniita ja muovitettuja.


Riitta Karhusilta