Pienetkin paremmuusjärjestykseen?


Seurasin kahta hiihtokarnevaalia Rovaniemellä: Napapiirin Hiihtoa ja Konttisen kisoja. Napapiirin Hiihdossa ojentelin urheilujuomamukeja ladun varrella. Luulin, että se olisi helppo homma, mutta kattia kanssa. Tekniikkalaji, jossa kehityin muutaman vauhdikkaan hiihtäjän saatua juoman rinnuksilleen. Jotkut hiihtäjät harmittelivat säätä. Lämpötila nollanvaiheilla ja lumisade on ongelmakeli voitelussa ainakin perinteisellä tyylillä. Hiljaa mielessäni kiittelin itseäni siitä, etten ollut ladulla. Voimathan siinä vain hupenisivat.

Kiinnitin huomiota siihen, että useimmilla oli hirmuinen kiire päästä maaliin. Miksi aina pitää kilpailla? Eikö voisi hiihdellä hissukseen, pysähtyä taukopaikoilla syömään ja juomaan kaikessa rauhassa. Vaihdettuaan kuulumiset jatkaisi matkaa sitten, kun sille tuntuu. Uhosin jo toimitsijakavereille, että ensi talvena minäkin hiihdän ja nautin pöydän antimista. Jokaista herkkua maistan. Juon niin paljon kuin janottaa. Saas nähdä tarttuuko kilpailuvietti sittenkin. Toisinaan ihmettelen ulkoilua, jossa pääasia on kiirehtiä pois maastosta. Ajan mittaamisen mukanaan tuoma vauhtisokeus kapeuttaa luontokokemusta. Luonto tarjoaa elämyksiä niin paljon kuin niitä kykenee ottamaan vastaan. Lapset ovat tässä mestareita. He löytävät luonnosta loputtomasti ihmettelemistä ja ihastelemista.

Seurasin viime talvena yhden nuoren naisen harjoittelua Ruotsin Vasaloppetiin. Ruotsalaisille on kunnia-asia hiihtää tuo 90 kilometrin taival. Näyttää hyvältä ansioluettelossa. Matka taittui hyvässä ajassa ja kaikki olivat syystä ylpeitä. Kävi vain niin, että urakan jälkeen nainen ei enää suostunut laittamaan maastosuksia jalkaansa sinä talvena. Liika on liikaa ja kohtuus se vasta onkin taitolaji.

Konttisen kisoissa lasten välittömyys ja karnevaaliasut nostattivat tunnelmaa. Hiihtomatkat oli porrastettu iän mukaan sopiviksi. Viisivuotias sukulaispoika hiihti 400 metrin matkan hurjaa vauhtia - ainakin omasta ja kannustajiensa mielestä. Toiveikkaina odoteltiin palkintojen jakoa. Kaksikymmentä parasta hiihtäjää saivat mitalin. Pojan nimeä siinä ei kuitenkaan mainittu. Huuli alkoi väpättää. Käytiin lukemassa tulosluetteloa ja huomattiin, että kisaan oli osallistunut yli sata hiihtäjää. Tässä taisikin tulla tuhannen taalan paikka monelle vanhemmalle, kuinka kohdata lapsen pettymys. Nämä tilanteet ovat parhaimmillaan hyviä kasvunpaikkoja, mutta pelkäänpä, että toisenlaisiakin tarinoita löytyy. Pojan isä muistutti lapsen hiihtäneen hienosti ja arveli mitalistien harjoitelleen ahkerasti. Viimeistään ehdotus hampurilaiselle lähdöstä nosti hymyn pojan huulille.

Minä jäin taas pohtimaan ainaista kilpailun tarvetta. Miksi ihmiset pitää asettaa paremmuusjärjestykseen? Onneksi jokainen lapsi sai maalissa lämmintä mehua ja suklaapatukan. Se ansaittu suklaapatukka näytti maistuvan varsin hyvältä..


Riitta Karhusilta