Kalliokiipeilijän perusvarusteisiin kuuluvat mm. kypärä, kiipeilykengät, valjaat ja köysi, jonka kiipeilijä solmii kauniilla tuplakasilla valjaisiin. Kuvat: Joel Jemander

Kiipesin kallionseinämää pitkin 80 metriä korkean kallion, Stugubergetin päälle Jämtlannissa!!! Ja laskeuduin sieltä alaskin köyden varassa (kuvassa laskeutuminen aluillaan)! Uskomatonta!

Näin se tapahtui… Kouluttajamme kiipesi edellä kiinnittäen kalliohalkeamiin varmistuksia (kiiloja ja frendejä) ja kuljetti kahta köyttä mukanaan. Kahden opiskelijan voimin varmistimme hänen turvallisuutensa alhaalta päin. Kouluttaja varmisti puolestaan meidän turvallisuuden ylhäältä päin päästyään sopivalle kalliohyllylle. Keräsimme varmistukset mukaamme kiipeämisen lomassa. Tarvitsimme kolme köyden pituutta ennen kuin olimme ylhäällä.

Kiipeilijä turvautuu varmistukseen vain hätätilanteessa, sitä ei käytetä apuna kiipeämisessä. Reitti pyritään siis kiipeämään vapaasti etsien kallioseinämästä luontaisesti sopivia paikkoja jaloille ja käsille. Siinä lajin viehätys. On uskomatonta kuinka pieneen epätasaisuuteen kalliossa tällöin voi turvata. Jaloilla ponnistetaan ja käsillä haetaan lähinnä tasapainoa. Jännää!

Jossakin vaiheessa aloin väsyä, mutta eipä siinä voinut muuta kuin tsempata itsensä jatkamaan. Että olin ylpeä itsestäni! Kiersimme maata pitkin alas. Palasimme seuraavana päivänä ylös polkua pitkin ja laskeuduimme kalliolta alas köyden varassa. Se oli yhtä jännittävää kuin ylös kiipeäminen. 80 metriä on pitkä matka! Mikä kokemus! Kalliohyllyllä levähtäessä tuntui kuin olisin untuvainen tunturilinnun poikanen pesässään ja pian olisi aika lähteä ensilennolle. Mitkä maisemat! Onneksi en kärsi korkeanpaikan pelosta.

Tämän huippukokemuksen lisäksi kiipeilimme lähellä sijaitsevilla matalammilla (tyyliin 20-35 m) kallioilla. Muutama kurssikaverini taisteli korkeanpaikan kammonsa kanssa. Tällä kertaa sain seurata vierestä, kuinka pelko on oppimisen suurin este. Olen yllättynyt, kuinka pystyin kiipeämään niin hyvin, vaikka en koe kehoani kovin voimakkaaksi. Naiset kiipeävät kuulema usein joustavammin ja teknisesti paremmin kuin vahvat miehet.

Viimeisenä päivänä harjoittelimme toisen kiipeilijän pelastamista kiipeilyreitin keskeltä. Siinä oli niin paljon erilaisia yksityiskohtia, etten pystynyt omaksumaan kokonaisuutta. Onnistuin kuitenkin tuomaan kouluttajan alas köyden avulla 80 metrin korkeudesta turvallisesti, kun hän välillä neuvoi sanallisesti siinä, mitä pitää tehdä seuraavaksi. Näin monimutkainen pelastustilanne voi tulla eteen pitkällä reitillä.

Olen tällä hetkellä kiinnostunut harrastamaan lähinnä ns. yläköysikiipeilyä, jolloin köysi tulee kallion päältä kiipeilijään. Se on yksinkertaista, turvallista ja hauskaa. Siihen tarvitaan melko vähän varusteita ja lisäksi yksi tarkoin valittu kaveri. Lajin turvallisuudesta kerrottiin, että Ruotsissa kuolee keskimäärin yksi henkilö kahden vuoden välein kiipeilyonnettomuudessa. Laji vaatii siis tarkkaavaisuutta ja turvallisuusasioiden huomioimista.

Viiden päivän aikana ahmimme melkoisen määrän tietoa kalliokiipeilystä. Voisi olla järkevää käydä ensin pelkästään kalliokiipeilyn peruskurssi ja harjoitella riittävän pitkään niitä taitoja ennen jatkokurssia. Oli ihanaa saada onnistumisen kokemus kiipeilystä. Se vahvistaa monella tavalla! Kuulin, että on olemassa myös ns. terapeuttista kiipeilyä. Laji auttaa mm. olemaan läsnä “tässä ja nyt”; näin se vahvistaa kontaktia itseensä ja ympäristöön.

Aikamoisia virityksiä… Näiden muistaminen vaatisi jatkuvaa harjoittelua!

Kaveripelastusta harjoittelemassa. Kuvat: Joel Jemander